Luistelumatka Tampereelta Virroille (tai toisinpäin) on ollut pitkään yksi retkiluisteluun liittyvä haaveeni. Osissa olen tämän ”Runoilijan tien” -reitin luistellutkin (osa 1, osa 2) vuonna 2019, mutta en koskaan yhdellä kertaa enkä vielä neljä vuotta sitten edes uskonut sellaiseen ikinä pystyväni. Haave tuntui kaukaiselta. Reitti itsessään on varsin tuttu: Tarjanne-laivalla samaa väliä tuli sahattua lähes 400 kertaa vuosituhannen alussa ja sitten muut laivaretket päälle. Tämä talvi on ollut kaiken liikunnan kannalta vaikea pitkään jatkuneiden, koronasta jääneiden, oireiden takia. Onneksi hoito ja kuntoutus on hitaasti auttanut, ja nyt oli aika kokeilla, miten elimistö reagoisi ns. kunnolliseen retkiluisteluretkeen. Kauden pisin oli tähän mennessä Tampere-Kuru-veto, 63 km, edellisviikon peilijäillä.
Siitä lähdetään, että kopista lähdetään, sano Huttus-vainaa
Näsijärvellä (tai tarkasti ottaen Näsijärvellä ja Iso-Tarjannevedellä) ja kuten muillakin isoilla järvillä olosuhteet pitkälle luisteluretkelle ovat usein haastavat, koska järven osat jäätyvät niin eri aikaan. Kun Näsijärven eteläosan suurilla selillä olisi unelmakeli eli erinomaista uutta teräsjääpintaa, pohjoisempana ja lahdenpohjukoissa jäätä on ollut jo pitkään. Tällöin monesti lumi on päässyt jo tekemään ’tuhojaan’ eli muuttanut pinnan sopivaksi lähinnä hiihtohommiin. (Sori hiihtäjät, tulemme lumen ihanuudesta olemaan varmasti aina vähän eri mieltä.)
Niinpä nyt olimme luistelukaverini Leon kanssa seuranneet silmä kovana, kun tammikuiset vesisateet ja plusasteet olivat sulattaneet lumia jäältä toden teolla. Satelliittikuvien perusteella järvet alkoivat olla jo melko tasaisia ja vallitsevat tuulensuunnat olivat eteläisiä. Näsijärven eteläpäässä olikin ollut erinomaisen liukkaat olosuhteet koko edeltävän viikonlopun: vettä teräsjään päällä, mikä laskee kitkan minimiin. Sunnuntaina sovimmekin, että lähtisimme luistelemaan tiistaina ja katsomaan, ”mihin päädytään”. Tarkkaa tavoitetta ei kumpikaan uskaltanut sanoa ääneen, ettei vain tulisi mananneeksi mahdottomia, vaikka toki ”ylävesistä” sekä Virroista oli puhuttu ja alueen säätietoja katsottu.
Maanantaina luimme vielä Suomen retkiluistelijoiden nettisivustolta, jonne seuran jäsenet ilmoittavat jäätietoja ja kirjoittavat retkiraportteja, kuinka yksi porukka oli luistellut Jäminkipohjasta Jäähdyspohjaan. Jää oli ollut pluskelin johdosta paikoin vähän pehmeää, mutta muuten lätäköiden seassa ihan luisteltavissa. Maanantai-iltana taivaan merkit alkoivat kuitenkin hieman huolestuttaa: tein pienen kävelylenkin Tampereen Kalevassa ja pienet kristallit välkkyivät maassa. Vilkaisin taivaalle: pilvet rakoilivat. Yhdessä nämä merkit viittasivat pakastuvaan ilmaan. Hetken päästä alkoi myös tulla märkää räntää jostain pilvenriekaleista täysin ennusteiden vastaisesti . Näsijärveltä kantautuikin siellä illalla luistelleelta ryhmältä tietoja, että räntä ja lumi olivat tarttuneet jäänpintaan kiinni ja vieneet luiston. Perhana. Mutta sovimme silti Leon kanssa lähtevämme katsomaan, vaikka tunnelma muuttuikin uusien säätietojen myötä vähän epäileväiseksi.
Vaikeuksien alkumatka
Yöunien ja normaalia isomman aamiaisen jälkeen oli aika lähteä retkelle. Leo kävi hakemassa minut matkaan ja suuntasimme Kaupinojalle, jonne jätettiin auto. Urheilukello nytkähti käyntiin kello 6.55 öisen pimeyden vielä vallitessa. Yön tummuudessa kuitenkin näki, että kaunis musta järvenpinta oli poissa ja tilalla oli jotain epämääräisempää. Näky synkisti mieltä eivätkä ensimmäiset luistelumetrit otsalamppujen valossa varsinaisesti korjanneet tilannetta: poissa oli ihana silopinta, tilalla oli pieniä laikkuja mustaa terästä ja isompia laikkuja kiinnijäätynyttä räntää ja loskaa. Tuuli sentään oli sieltä mistä piti eli kaakosta. Ilman sen avitusta jo Näsiselän ylitys olisi käynyt liian raskaaksi pitempää matkaa ajatelle. Selän puolivälissä mustat teräsjäälaikutkin katosivat kokonaan ja tilalle saatiin pelkkää jäätynyttä loskaa, joka hieroi mukavasti jalkapohjia ja kuulohermoja. Ai että.
Tahti pidettiin olosuhteista ja kunnosta johtuen maltillisena. Välillä lumilaikut vastustivat enemmän, välillä vähemmän. Tarkkana sai olla koko ajan. Jossain Näsi- ja Koljonselän taitteessa törmättiin kirjaimellisesti myös ritisevään pintajäähän eli jäätyneeseen lätäkköön, jossa on ohut jääkansi, joka kantaa tai sitten ei. Jos lätäkkö on tarpeeksi syvä, luistelijan yläkroppa jatkaa matkaansa alakropan jäädessä paikalleen. Näin tässäkin tapauksessa ja keräilin kamojani jäältä. Leo onnistui onneksi väistämään laikun, kun antoi minun ”miinanraivaajana” mennä edellä. Epävarmoilla jäillä luistelemme toki muutenkin aina peräkkäin turvallisuussyistä. Tällä kertaa kaatuminen ei kuitenkaan ollut paha, mutta paketti rypälesokeritabletteja otti ja lensi jonnekin repun sivutaskusta. Tämän huomasimme vasta myöhemmin taukoa pidettäessä Taulasalossa. Tauolla tuumimme, että tulee aika rankka reissu. Kurua pidettiin mahdollisena vaihtoehtona, jos jäät jatkuisivat tällaisena.
Toivoa aamun sarastaessa?
Nouseva aurinko ja sen tuoma valo toivat kuitenkin fiilistä ja Koljonselän pohjoisosassa myös jää parani. Lumisadekaistale ei ollut osunut sinne samalla tavalla ja toisaalta laajalla selällä tuuli oli putsannut selkää. Hetken päästä löytyi jopa täysin sileää jäätä ja äskeinen tunkkaaminen oli kuin muisto vain. Lentokelissä päästiin Myyrysselän alkuun, jossa palattiin taas arkeen. Röpelöistä jäätynyttä loskaa. Viikon vesisateet olivat myös nostaneet virtauksia selvästi ja Unnekivensalmen Kirvessaaren puoleinen aukko oli tekemätön paikka. Olimme 4 päivää aiemmin luistelleet rantoja pitkin siitä läpi, mutta nyt oli tehtävä pieni koukkaus kävellen idän kautta salmen ohi. Tämä pieni maareippailu ei jäänyt päivän ainoaksi, mutta se kuuluu asiaan. Tälläkään reitillä ei maakannaksia voi välttää: osa virtauksista ei jäädy koskaan.
Vankaveden eteläpää jatkoi tuttua röpelöjäälinjaa, mutta jossain Toikon tilan jää parani taas nautinnolliseksi. Toikko oli etenkin 1800-luvulla kuuluisa kauppapaikka, jonne tultiin kaupankäyntiin kauempaakin. Tarinan (ja Tarjanne-laivalla lukemani reittiselostuksen) mukaan talon pihapiirissä oli parhaimmillaan yli 60 rakennusta. Liekö joku kaupannut lumilaikut Toikolle, koska Vankaveden pohjoispäässä niitä ei onneksi enää ollut. Muroleen kanavan olimme sopineet kiertävämme tällä kertaa suosiolla idempää: virtauksien kasvun myötä ei olisi järkeä lähteä luistelemaan kapeikkoihin ja mahdollisesti riisumaan luistimet todella monessa paikassa. Oli helpompi kiertää idempää suoraan isommille vesistöille. Kävelyt itse asiassa tekevät ihan hyvää, kun luistimilla on saanut jo jonkun aikaa olla. Muroleenlahdella rantautuessamme matkamittari näyttikin maratonlukemia eli 42,2 km. Aikaa oli kulunut reilu kolme ja puoli tuntia. Olihan sentään päästy tänne asti.
Tie kutsuu
Maataival hiekkatietä pitkin kulki mukavan kukkulan yli. Saatiinpa vähän korkeuseroakin retkelle. Kukkulan laella oli onneksi hyvä taukopaikka, jossa syötiin kunnon retkilounas. Tällä kertaa kumpikin oli varautunut vähän runsaammalla ruualla. Itsekin olin ottanut oikein retkiaterian ruokatermokseen iänikuisten eväsleipien sijaan. Tauko tekee yllättävän hyvää, totesimme, kun jatkoimme matkaa. Kävelykin maistui taas. Puolentoista kilometrin tallustelun jälkeen pääsimme taas nopeamman elementin eli jään äärelle.
Järvelle jalkautuminen tosin oli taas oma lukunsa. Karttaan merkitty tie kulki yllättäen suoraan mökin pihaan ja sitä ei kehdannut käyttää. Jäälle pääsi ainoastaan epämääräisen näköisen rantahetteikön kautta. Melkein sen tiesi, mitä tuleman pitää, mutta koettaa piti. Ensin upposin jaloista suohon, jonka jälkeen koetin nelinkontin ja sain samalla kädet suohon. Totesin, että hitot ja kävelin jäälle suon yli. Retken huippusykkeet mitattiinkin tällä hetkellä. Leo malttoi paremmin ja kiersi reunoja pitkin ja säilyi jalat suurinpiirtein kuivana tästä kohdasta. Itse pistin sukkiin lämmitykset päälle ja neopreenisen mononlämmittimen kengän päälle, niin ei kosteus haitannut, kun välikuivapuku piti sukan kohtuullisen kuivana.
Tästä pienestä suoshow’sta huolimatta kiertoreitin valinta oli ihan onnistunut: kanavan kapeikkojen virtaukset olivat auki, joten olisimme joka tapauksessa joutuneet rantautumaan useampaan otteeseen. Nyt selvisimme tällä yhdellä kävelyllä tämän kohdan ohi, ja pääsimme samalla suuremman vesistön äärelle, joka oli odetutsti paremmassa luistelujäässä kuin kapeikot. Ohrionselkä olikin yksi reissun mukavimmista jääalueista ja matka seuraavaan jalkapatikkaan eteni äkkiä. Tällä maakannakksen ylityksellä hyödynsimme myös meille uutta vesistöä, Ullikanjärveä, joka oli mainion luistavassa jäässä. Järvelle pääsi hyvin, mutta rantaanpääsy oli taas ”vähän” hetteikköistä menoa, kun sateet olivat nostaneet järvenpintaa ja rannoille tulvi vettä. Mutta matka jatkui ja meno maistui.
Ruoveden suuret selät
Ensimmäinen kuntaraja Tampereelta Ruovedelle oli ylitetty jo ennen Muroleen kanavan maataivalta. Nyt saimmekin kiitää Ruoveden vesistöjen suurien selkien yli. Ensimmäisenä oli vuorossa Jäminginselkä. Ollessani muinoin töissä höyrylaiva Tarjanteella soitin tällä kohtaa C-kasetilta(!) päivittäin ”Muistoja Pohjolasta”, koska laivayhtiön toinen laiva, Pohjola, seisoi hylättynä Jäminginselän kaakkoispäässä sijaitsevan telakan alueella. Lopullisesti laiva romutettiin vuonna 2017.
Jäminginselän pohjoispään Miestamon kapeikko oli osittain auki ja jää jopa hieman lautoilla: avovesi pakotti meidät tekemään lyhyen kävelyn niemennokan yli. Maihinnousukallio oli jäinen ja liukas, sai varoa askeliaan. Ennen Kautun avokanavaa (1885) luisteltiin vielä kunnon vastatuulipätkä Ruhalanselän kulttuurimaisemissa. Takana oli 60 kilometriä, mutta tieto siitä, että tämä olisi todennäköisesti pisin yhtenäinen vastatuuliosuus, antoi voimaa. Tästä eteenpäin päästiin taas hyödyntämään sivumyötäistä tuulta. Sääennusteeseen merkattu tuulen kääntyminen hieman enemmän itäkaakkoon toteutui ja auttoi matkaamme vielä myöhemmin. Kerrankin aikataulusuunnittelu ja sääennuste kohtasivat ja olimme matkan itäisimmässä pisteessä ennen tuulen kääntymistä. Vastatuuliosuuden jälkeen tauko kuitenkin kelpasi Kautun avokanavalla.
Kautun avokanava (1885)Akseli Gallén-Kallelan erämaa-ateljeen, Kalelan (1895), tasalta luisteltiin vauhdikkaasti yli Ruoveden suurten selkien hienossa laitamyötäisessä, ulkoisessa sellaisessa. Jää oli suorastaan herkullista aina seuraavaan maakannakseen asti. Korpulanvuolteen kapeikon sulan jätimme suosiolla väliin, koska edellispäivän retkeläiset olivat todenneet sen tekemättömäksi paikaksi. Joinakin vuosina siitä pääsee, toisina ei. Osoittaa vain hyvin sen, että jää on tuoretavaraa ja olosuhteet vaihtuvat ”tutuillakin” paikoilla. Lyhyen 200 metrin kävelyn jälkeen olimme kuitenkin jo Mustaselän puolella luistimet jalassa.
Mustaselkä yllätti jäällään, tällä kertaa negatiivisesti. Pinta oli(si ollut) varsin sileää luisteltavaa, mutta vesilätäköiden jäätymisessä oli parannettavaa: pintajäätä oli joka puolella ja pahaenteiset risahdukset seurasivat meitä koko selän ylityksen ajan. Vaarallistahan tuo ei ole, kun kantava jää on alla, mutta kovin ikävää, kun välillä luistimet uppoavat lätäkköön, välillä eivät. Ja katseella arvioiden ei oikein voi tietää. Onneksi selkä oli kuitenkin lyhyt ja olimme nopeasti Syvinkisalmessa, jossa kiipeilimme jylhät seinämät ylös ja takaisin alas. Lumihangessa näkyneet edellispäivän retkeläisten jäljet auttoivat tässä. Oli vain seurattava retkikolmikon isokenkäisintä jäsentä, niin homma sujui (ei toimi välttämättä elämässä, toim.huom.).
Kiipeilyn jälkeen oli taas ruokatauon paikka, kun olimme päässet takaisin jäälle. Googlasimme vielä vajaan 15 kilometrin päässä odottavan Visuveden palveluita: olisiko Lounaskahvila 66 kenties auki? Pettymykseksemme totesimme sen olevan kiinni talvisaikaan. Kauppa kuitenkin olisi auki juomatäydennyksiä ajatellen. Siitä siis oiva välitavoite.
Tarjannevesi on yksi suosikkivesistöistäni koko reitillä. Jylhää ’erämaista’ aluetta, jota on mukava katsella. Niin nytkin. Vielä kun jää oli varsin hyvää joitakin satunnaisia pintajäälaikkuja lukuun ottamatta, niin olimme taittaneet 11 kilometriä 35 minuuttiin tuosta vain. Hybristä tosin seurasi jälleen Nemesis ja ennen Kivisalmea reilu sata metriä menikin täydelliseksi pintajäälätäkössä kahlaamiseksi. Visuveden salmet ovat talvisin hieman haastavia: Tarjannevedeltä tullessa kaikki salmet (Kilvensalmi, Syväsalmi ja Kivisalmi) olivat tälläkin kertaa auki auki, joten valitsimme Kivisalmen lyhyimmän ja helpoimman kävelytaipaleen takia. Itse Visuveden kylän ohitukseen tarjolla on myös kaksi vaihtoehtoa: laivaväylä, joka on käytännössä aina auki tai pienempivirtauksinen Pusunvuolle. Tällä kertaa valitsimme vähän vaihtoehdon keskemmältä, sillä halusimme käydä kaupassa.
Visuvedeltä Virroille
Kauppakäynti toikin sopivan tauon ja samalla saatiin ostaa vähän lisää juotavaa. Jopa minimaalisella nesteellä yleensä kulkeva Leo osti keltaisen ”Jahvan”, joten shoppailu tuli selkeästi tarpeeseen. Elvyttävän kauppatauon jälkeen mielessä olivat Visuveden laulun sanat ”Visuvesi, Visuvesi, mistä löytyis vertaisesi”. Retki kuitenkin vaati jatkamaan. Päivänvalo oli vähenemässä, kun hieman ennen neljää pääsimme Visuselän puolelle venerantaan. Kohta olisi aika kaivaa otsalamput takaisin esiin, mutta hetki meni ilmankin. Tuuli oli mukavasti lähes myötäistä, mutta Visuselän länsipäässä satunnaiset pintajäälätäköt pitivät valppaina. Ritinää siellä täällä, mutta rauhallisesti kun meni ja laittoi otsalampun päälle, niin päästiinkin jo Rautavuolteeseen. Yleensä ikävästi virtaava paikka oli tällä kertaa aivan rantaa myöten luisteltavissa.
Komean Romppaansalmen korkeine kallioineen, 60 metrin syvänteineen ja pohjalle kätkettyine aarretaruineen jätimme kuitenkin väliin ja oikaisimme suoraan Oikanselälle isojen pintajäälätäköiden läpi. Välillä kesti, välillä ei. Syvyyttä noilla ei kuitenkaan ollut 5 cm enempää. Näntönsalmeen saapuessa oli jo pilkkopimeää. Mahdollisten virtauksien vuoksi harkitsimme myös paikan kiertämistä, mutta jääsauvoilla tehdyn tutkimuksen perusteella hyvää jäätä oli paljon, joten kiertämiseen Haaposaaren länsipuolelta ei ollut tarvetta. Viimeinen tauko pidettiin sitten Haaposaaren itäpuolella ennen kuin lähtisimme pimeyteen jatkamaan.
Onneksi pintajäät vähän hellittivät ja pääsimme kääntymään Koronselälle navakan myötätuulen avittamina. Tämä ”Virtain moottoritienä” tunnettu suora sujui pimeydessä vauhdilla. Välillä ritisevät pintajäät kuitenkin pitivät valppaina ja pakottivat hieman hidastamaan. Toki lihaksetkin jo totesivat, että on tässä jo joku matka tultu. Koronkylän valot antoivat hyvän suuntiman ja laivaväylän viitat kehystivät ”polun”. Hampaisten virtaus ulottui Nurminiemeen asti tehden isoja avantoja niemenkärkeen. Tätä kohtaa lähestyimme muutenkin erityisen varovasti, koska virtaus on joka vuosi iso. Vaihtoehtoinen reitti Vaskisalon itäpuolelta oli kuitenkin hylätty tällä kertaa huonompana, koska sieltä tullessa olisi pitänyt ylittää virtaava Vaskiselkä ja todennäköisesti pintajäisempi Ristinvesi.
Viimeinen puserrus
Enää ei ollut paljon jäljellä. Virtain vanha laivareitti (1800-luvulla) päättyi Mustaanlahteen ennen kuin Hampaisten- ja Toltaansalmet oli ruopattu liikenteelle kulkukelpoisiksi. Koska noiden salmien kautta kulkee pääosa ylävesiltä tulevasta vedestä ne ovat lähes aina auki. Oli siis parempi kaivaa suunnistaja itsestään esiin ja suunnata metsän halki Hampaistensalmen pohjoispuolelta. Pieni pyrähdys Vaskiselän reunaa ja toinen lyhyt metsätaival. Nyt näkyivät jo Virtain värivalot Härkösselän toisella puolella.
Ja kun tänne saakka oli tultu ja Tarjanne-laivan kanta-asiakkaan, Artsin, kotimökissä näkyivät valot, niin pakkohan häntä oli käydä morjestamassa Härkösselän koillispäässä. Signaalia Artsille otsalampuilla, pienet rupattelut ja tarjoilut tekivät tuossa vaiheessa varsin hyvää (kiitos Artsi!), mutta kiire alkoi painaa, kun katsoimme kelloa. Pitäisi ehtiä vielä syömään Virroilla ennen paluumatkaa. Niinpä läksimme luistelemaan vielä viimeistä 1,5 kilometriä suoraa Kalettomanlahdella.
Kuten tilanteeseen sopi, reilun 115 kilometrin luistelun jälkeen koko Kalettomanlahti oli yhtä pintajääjyystöä 6 m/s vastatuulessa. Jokaisen metrin eteen sai todellakin tehdä työtä. Ensin Leo pääsi paremmin eteenpäin lahden keskellä, mutta loppumatkasta rannan läheltä valitsemani kaistale sattui olemaan paremmassa jäässä ja eteneminen helpottui viimeiselle 200 metrille. Oltiin maalissa Virtain laivarannassa. Huh.
Rannassa märkä paita välikuivapuvun alta vaihtoon, taukotakki päälle ja taksi tilaukseen. Onneksi auto tuli varsin nopeasti ja kuski oli sangen ystävällinen heittäen meidät paikalliseen pizza-kebab-paikkaan syömään siten, että saimme jätettyä varusteet autoon syömisen ajaksi, kun kuski kävi hoitamassa asioitaan. Ja kylläpä lämmin ruoka maistui hyvältä ja juomaa kului! Taksi nappasi meidät sovitusti ruokapaikan edestä ja heitti kolmen vartin päähän Parkanon asemalle jatkamaan ”rengasmatkaamme”. Sen verran olimme häveliäitä, että lähes täydestä Pendolinosta varasimme työskentelyhytin, ettei muiden matkustajien olisi tarvinnut nauttia välikuivapuvun aromeistamme (Eau d’Ursuit MPS). No, toki muut matkustajat saivat osansa, koska Pendolinon hytti sijaitsi Ekstra-luokan perukassa ykkösvaunussa. Varusteemme tuntuivat herättävän bisnesmatkustajissa jonkinmoista ihmetystä. Tampereella eri kulkuvälineiden matkaketjun täydensivät vielä ratikka asemalta Kalevaan ja automatka Kaupinojalle hakemaan Leon auto pois.
Kannattiko rehkiminen, voisi joku kysyä. Vastaus olisi yksiselitteinen kyllä. Saimme kumpikin luisteltua ensimmäistä kertaa tämän Näsijärven vesistöalueen ”kuningasmatkan” hienolla reitillä. Nyt se on tehty eikä ainakaan sen suhteen tarvitse kytätä sopivia aikoja. Parempikin jääkeli olisi toki voinut olla, mutta ei tämänkertainenkaan huonoimmasta päästä ollut. Tuulensuunta oli kuitenkin lähes niin hyvä kuin voi olla auttaen matkanteossa etenkin huonoimpien jääosuuksien yli. Alkumatkan selkävesien jäätyneessä röpelöloskassa olisi vastatuulessa tullut äitiä ikävä. Myötäisestä huolimatta aikaa kului 11h 40 minuuttia, maataipaleita oli kaikkiaan 13 ja Polarin mukaan kaloreita kului reilu 6 700. Olipa reissu!
Ja vielä jää monta luisteluhaavetta odottamaan tulevia huippujäitä tällä tai tulevilla kausilla…
Retkemme kartalla.
