Tunne jääsi!

396

Viime päivinä on tullut valitettavan paljon uutisia jäihin putoamisista. Pääsipä oma äitinikin uutisen aiheeksi, kun halusi kertoa tarinansa varoittavana esimerkkinä. Koronapandemia on saanut ihmiset ulos ja luontoon, mikä on tietysti hyvä asia. Valitettavasti vain näyttää siltä, että jäällekin on lähdetty aika heppoisesti, vaikka kantavuus on paikoin ollut hyvinkin kyseenalainen. Viime vuonna (2020) jäihin hukkui kaikkiaan 28 ihmistä, kun edellisenä vuonna (2019) luku oli kuusi.

Miksi sitten näitä onnettomuuksia ja läheltä piti -tilanteita tapahtuu niinkin paljon kuin tapahtuu? Emmekö Suomessa ole tottuneet liikkumaan jäillä? Retkiluistelijana – kohtuullisen turvallisuushakuisena sellaisena – tämä aihe kiinnostaa myös oman harrastukseni kannalta. Heti tähän alkuun totean, että tässä esitetyt ajatukset eivät edusta mitään muuta tahoa kuin itseäni eivätkä riitä sellaisenaan turvalliseen jäillä liikkumiseen. Toivon kuitenkin, että näistä joku voisi innostua ottamaan jäällä liikkumisesta lisää selvää.

Ainakaan jäävalistuksen määrästä putoamisluvut eivät sinänsä voi olla kiinni. Jäästä on varoiteltu, jopa peloteltu paljon ja pitkään. 1960-luvun alun tietoisku lienee jo monelle tuttu. Pikku Kakkosen klassinen jäävaroitus vuodelta 1984 puolestaan on itsellänikin syöpynyt syvälle sieluun. Vielä nykyäänkin, kun näen uhmakkaasti jäälle lähteneen nallen kauhuissaan olevan naaman avannossa, tulen jotenkin ahdistuneeksi. ”Kuinka se nyt niin tyhmä oli, että lähti uhmakkaasti vaan lammen läpi eikä fiksusti kiertänyt, kuten kaverinsa.”

Heikoista jäistä on varoitettu pitkään, joten asia sinänsä ei ole uusi. Tosin ”älä mene heikoille jäille” on muuten aika koominen lause. Kuka oikeasti menee tahallaan heikoille jäille? Ongelma taitaa ennemmin olla heikon ja kantavan välisen arviointikyvyn puuttuminen tai pettäminen.

Olenkin miettinyt, voisiko jäävalistukseen alkaa hiljalleen lisätä myös oppimiseen ja opetteluun kannustavaa sävyä pelottelun sijaan? Toistaiseksi valistus on perustunut aika pitkälle ”älä tee, älä mene” -malliin. Samalla esimerkiksi retkiluisteluharrastus perustuu lumettomiin jäihin, joita etenkin alkukaudesta on tarjolla. Lumettomien tai vähälumisten talvien lisääntyessä retkiluistelun harrastajamäärät vain todennäköisesti kasvavat. Niinpä tämä ”älä mene ollenkaan jäälle” -malli ei ole kovin toimiva, vaikka toki ymmärrän esimerkiksi pelastuslaitoksen kannan massoille tiedottamisessa. Mutta siitä huolimatta, opettamista voisi noissakin jutuissa lisätä. ”Opi perusasiat” lauloi laululiikkeen Agit Prop 1970-luvulla ja vaikka ainakaan toistaiseksi jää ei liene kommunismia edes erään europarlamenttiedustajamme mielestä, niin lause itsessään on erittäin toimiva. Jäälläkin voi liikkua turvallisesti, mutta ilman tietoa perusasioista se on hankalaa.

Esimerkiksi Suomen retkiluistelijat – Finlands Långfärdsskrinnare, johon itsekin kuulun, kouluttaa jäseniään turvalliseen jäällä liikkumiseen. Tulokaskursseilla kaikille uusille jäsenille annetaan perustiedot ja -taidot turvalliseen jäälläliikkumiseen luentojen ja käytännön retken muodossa. Taitoja voi sitten myöhemmin vielä syventää erilaisilla jatkokursseilla, joita järjestetään esimerkiksi omatoimiretkien järjestämiseen tai seuran omaan vetäjäkoulutukseen. Myös plutausharjoituksiin (eli jäihintippumisharjoituksiin) osallistumista suositellaan kaikille seuran jäsenille.

Avannosta pelastautumisen opettelu onkin tärkeää (esim. tästä perusohjeet), mutta vielä tärkeämpää olisi ehkäistä tilanteita, joissa sinne joudutaan. Plutaus kun on yleensä aina jonkinlaisen virhearvion tulos. Monessa median jäistä varoittelevassa tai jäihin putoamisista kertovissa jutuissa (kuten tuossa äitinikin tapauksessa tai tässä Iltalehden jutussa ) muistetaan kyllä mainita, mitä tehdä, kun jää pettää. Mutta harvemmassa jutussa muistetaan kertoa, mitä voisi tehdä ENNEN kuin sinne avantoon on päätynyt.

Vertailun vuoksi: Koska olette nähneet liikenteessä jalankulkijalle suunnatun valistuksen sisältävän lauseen ”toimi näin, kun olet jäänyt auton alle” tai sähkölaitteiden osalta ”kuusi vinkkiä sähköiskun jälkeen toimimiseen”? Toki hyviäkin jääaiheisia valistusjuttuja on kirjoitettu, kuten esimerkiksi tämä Suomen Kuvalehden kuuden vuoden takainen Pekka Tyllilän haastattelu, jossa avataan syitä putoamisille vähän tarkemmin.

Jääsauvalla jäätä piikkaamassa alkutalven jäillä.

Mitä sitten voisi itse kukin tehdä? Ainakin jään tutkimisen ja muodostumisen taitoja voi ja kannattaa opetella jo etukäteen ennen jäälle menoa. Jää on itse asiassa aika kiehtovaa – ja haastavaa – juuri siksi, että kahta samanlaista jäävuotta ei ole. Olosuhteet vaihtelevat riippuen vuodesta ja ajankohdasta. Samalla järvellä tai vesialueella voi olla hyvinkin erilaisia kohtia tai jäätyyppejä. Teräsjää ja kohvajää ovat rakenteeltaan ja kantavuudeltaan täysin erilaisia. Esimerkiksi nyrkkisääntönä voi sanoa, että 5 cm:n teräsjää kantaa 125 kiloa, mutta kohvaa tarvitaan noin kaksinverroin. Tähän on kuitenkin suhtauduttava terveellä varovaisuudella, koska jään laatu vaihtelee paljon, jopa pienelläkin alueella.  Jäätä pitää lisäksi tutkia koko ajan: ei riitä, että kotirannassa mittaa, että on tarpeeksi tai että on tarpeeksi hyvälaatuista jäätä. 10 metrin päässä tilanne voi olla ihan toinen. Lisäksi esimerkiksi meri- ja järven jäissä on eroja kantavuuden osalta mm. suolapitoisuuden takia. Tarkempaa tietoa jäästä ja sen synnystä ja arvioinnista voi lukea vaikka tältä Skrinnarien sivuilta.

Pienellä kirveellä pala jäätä irti mitattavaksi. Kuva: Risto Kangasniemi
Jään paksuusmittaus käynnissä. Kuva: Risto Kangasniemi

Jäällä liikkumisen turvallisuutta lisäävät perusjutut olisi myös hyvä olla hanskassa. Näitä toki toistellaan monessa paikassa, mutta siitä huolimatta tässä vielä muutama perusasia. Listaan voisi tietysti laittaa paljon muutakin, joten se ei ole mikään täydellinen opas, mutta kuitenkin. Kaveri on aina hyvä olla mukana jäällä liikkuessa. Yksin liikkuessa riskit kasvavat merkittävästi.

  • Turvavälineistä ei kannata tinkiä. Olli Kontkanen on tehnyt hyvän videon perusvarusteista – katselusuositus sille.
    Mukaan siis ainakin:

    • naskalit (saataville; repussa niistä on vähemmän hyötyä)
    • haararemmillä ja lantiovyöllä varustettu reppu, jossa täydellinen vaihtovaatekerta vedenpitävästi pakattuna (auttaa myös kellukkeena). Pyyhekään ei ole pahitteeksi.
    • heittoliina helposti käden ulottuvilla. Tällä voi pelastaa paitsi oman, myös jonkun toisen hengen, jos tilanne sattuu eteen.
    • jään tunnusteluun sopiva väline, luistelussa jääsauva, muutoin tuura)
    • Itse käytän alkukauden jäillä myös välikuivapukua. Se ei sinänsä pelasta, mutta antaa lisäaikaa.
  • Turvavälineiden käyttöä kannattaa harjoitella etukäteen ja myös mielikuvissa. Tositilanteen kohdatessa se voi olla aika haastavaa. Kuivaksi jääneen kaverin on hyvä ohjata tilannetta ja rauhoitella jäihin pudonnutta. Tämänkin takia yksin liikkuminen on iso riski.
  • Jäällä edetessä jäätä tutkitaan tarpeeksi usein eri aistein (tunto (jääsauvalla paksuutta ja jäänlaatua mitaten), kuulo, näkö) jne. Jää voi heikentyä merkittävästi lyhyelläkin matkalla muun muassa virtausten, jäätymisolosuhteiden tai tuuliavantojen takia. Jäätymisalueen rajan tai railon tulisi aina olla tutkimisen paikka, samoin kuin perinteisten ’riskipaikkojen’ (ojansuut, salmet, niemenkärjet, rantapuiden aluset jne). Luminen jäänpinta vaikeuttaa lukemista merkittävästi.
  • Erilaiset sääolosuhteet vaikuttavat merkittävästi jäätymiseen: esimerkiksi jään pinnalla oleva lumi tai pilvinen taivas hidastavat jäätymistä todella paljon, vaikka pakkasta olisi tarpeeksi. Samoin järvet ovat hyvin erilaisia esimerkiksi syvyyden, selkävesien ja virtausten suhteen. Siksipä joskus tuntuu vähän hassulta, kun sanotaan, että jollain alueella X on heikkoja jäitä. Saman kunnankin alueella voi olla kaikkea 20 cm jäästä avoveteen. ”Kuinka paksua jää on?”, on erittäin hankala kysymys, johon ei voi oikeastaan monestikaan vastata lyhyesti.
  • Yllä olevaan liittyen: vaikka paikallistuntemus on tärkeää, niin jääntuntemus/-tutkimus on vielä tärkeämpää, koska olosuhteiden vaihtelusta johtuen samassa paikassa voi olla eri vuosina täysin erilaista jäätä. Paikallistuntemus auttaa hahmottamaan, mitä vaaranpaikkoja voi olla, mutta jääntutkimusta tarvitaan silti aina. (Lisätty 13.1.2021: kiitos hyvästä kommentista Mikko Myller!)
  • Kevättalven jää voi olla todella petollista: vaikka aamupäivällä jää kantaisi pakkasyön jäljiltä, iltapäivällä tilanne voi olla täysin toinen. Puikkoontuneelle jäälle nouseminen on myös todella hankalaa, jopa mahdotonta. Kevätjäiden kanssa on syytä olla tarkkana.
  • Ylipäätään jos tuntuu, että jää arveluttaa tai tuntuu ’huonolta’, takaisin kääntyminen ei ole häpeällistä, vaan viisautta.
Pienenkin railon ylityksessä kannattaa olla tarkkana.

Iso osa jääkuolemista tulee valitettavasti yllä olevien perusjuttujen laiminlyömisestä. ”Oli tuttu paikka, olin rannan ’lähellä’” jne. ovat vähän ikäviä kuolinsyitä. Huonosti kantavaa jäätä kun voi olla tutussakin paikassa. Jonkinlaista ironiaa oli, kun äitini soitti tippuneensa jäihin, niin olimme samana päivänä luistelleet jäitä tutkien pitkän retken pienellä porukalla täysin turvallisesti. Tuollakin retkellä löysimme jäätä, jonne ei ollut menemistä. Olemmekin moneen kertaan kääntyneet retkillä takaisin, jos jää ei ole riittävän vahvaa, tai menneet huonojen kohtien ohi maan kautta kävellen.

Tälle jäälle ei ole vielä hetkeen asiaa. Mitattu kuitenkin on.

Ja sitten vielä pieni puolustus retkiluistelun ja -luistelijoiden puolesta: retkiluistelu ei ole vaarallinen laji. Suomen retkiluistelijoidenkin retkillä luistellaan kymmeniätuhansia kilometrejä vuosittain ja esimerkiksi plutauksia tapahtuu luistelukilometrejä kohden melko vähän, ja tapahtuneissakin plutauksissa harjoittelu ja turvallisuusvarusteet ovat auttaneet. Toki aina voi sattua mitä vain eikä esimerkiksi seuran jäsenkortti ole mikään henkivakuutus, mutta riskejä voi pienentää huomattavasti omalla käyttäytymisellä – ihan kuin millä tahansa elämänalueella muutenkin.

Monesti minultakin on kysytty, miksi sinne jäälle pitää päästä. No, miksi ihmiset harrastavat jotain? Luonnossa liikkuminen on jo sinänsä mieltä rauhoittavaa, jään päällä saa usein melkoisen vapauden kokemuksen ja jää itsessään on kiehtovaa juuri sen takia, että se ei ole yksiselitteistä: jokaisella retkellä oppii yleensä jotain uutta jäästä. Viime viikonloppuna retkiluisteluseuran tulokaskurssilla löysimme järveltä erinomaisia jäitä ja samalla erittäin huonoja jäitä, mikä oli opettelun kannalta erinomainen juttu. Hieman hirvitti vain katsella, kun samalla järvellä luisteli varsin huolettoman näköisiä luistelijoita ilman tietoakaan turvavarusteista. Ja samaan aikaan  lumilaikut olivat edelleen pelkkää muutaman sentin sohjoa kymmenestä pakkasasteesta huolimatta.

Ja ei, en jeesustele itsekään osaavani täydellisesti. Kaikki tekevät virheitä (paitsi Kikka Korea ja Jussi Pattitussi). Plutasin viime vuonna omatoimiretkellä oman virhearvion vuoksi. Lumilaikun alla jäätyminen oli hidastunut ja vaikka kevyempi kaveri luisteli edeltä yli, itse menin ’hissillä’ alas. Tilanne oli tietysti kastumisenkin takia ikävä, mutta 30 sekunnin jälkeen olin jo jäällä ja vaatteiden vaihdon jälkeen retki jatkui 10 min päästä. Ilman turvavarusteita, luistelukavereita ja etukäteisharjoittelua  tuollaisessa tilanteessa olisi voinut käydä huonosti, mutta nyt harmitti lähinnä huono arviointikyky ja jälkikäteen mietin monta kertaa, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Oppia tuli siitäkin.

Summa summarum. ”Tunne maasi” oli Suomen Matkailijayhdistyksen johtoajatus ja tunnuslause 1800-luvun lopulla, kun matkailua ja kotimaan tuntemusta haluttiin edistää. Olisikohan jonkinlainen ”Tunne jääsi” -kampanja nyt tarpeen jään lukemisen ja jäällä liikkumisen taitojen parantamiseksi?

PS. Jäistä erityisen kiinnostuneelle suosittelen Mårten Ajnen kirjaa Retkiluistelu, joka on nyt myös käännetty suomeksi. Nimestään huolimatta tämä on erinomainen tietopaketti kaikille jäilläkulkijoille!

Baanaluistelua pikkujärvien jäillä alkutalvesta.

 

Jätä kommentti (vaatii Facebook-kirjautumisen)