Olen ollut mukana monenmoisilla höyrylaivamatkoilla, mutta yksi on kuitenkin ikimuistoisin: matka Pietarin kaupungin 308-vuotisjuhliin vuonna 2011. Suomen Höyrypursiseura oli kutsuttu juhlistamaan kaupungin vuosipäivää ja matkaan olikin saatu 12 höyryn ja kahden entisen höyryn saattue. Tätä ”Pietarin regattaa” oli edeltänyt seuran puitteissa pitkällinen työ ja itse regatta oli sitten tämän työn varsinainen huipennus. Itselleni matka oli myös sikäli mielenkiintoinen, että se oli myös ensimmäinen kosketukseni Saimaan vesistöön. Mutta kuinka kaikki omalla kohdallani oikein menikään?
Kutsu Hurmalle
Työskentelin tuolloin Tampereen yliopiston Tutkimus- ja koulutuskeskus Synergosissa (muistoissamme autuas) ja olin matkailututkimukseen liittyvällä keikalla Espoon Keilaniemessä, kun puhelin soi – ajankohta oli todennäköisesti helmikuussa. Tampereen alueen merenkuluntarkastaja soitti ja kysyi, olisinko kiinnostunut höyrylaivakeikasta Pietariin. UPM:n Hurma-laiva tarvitsi kuulemma kipparia, kun vakikipparit eivät päässeet lähtemään kahden viikon reissuun ja kipparin tulisi olla koko matkan ajan sama. Lupasin palata asiaan, jahka olisin tiedustellut mahdollisuutta saada palkatonta työstävapautusta. Tämä järjestyikin nopeasti puhelinsoitolla ja olin valmis keskustelemaan asiasta Hurman konepäällikön kanssa – hänen yhtiönsä pyöritti Hurman operatiivista toimintaa UPM:lle.
Konepäällikkö-Kimmon kanssa asiat järjestyivätkin nopeasti ja lupasin tulla Hurman kotisatamaan, Kanavansuun perinnelaivatelakalle jo lauantaina aamusta, kun matkaanlähtö koittaisi maanantaiaamuna. Erinäisiä kunnostus- ja viimeistelytöitä olisi joka tapauksessa luvassa. Kuulin myöhemmin, että suomalaisen höyrylaivailun ’guru’, nyttemmin jo edesmennyt, Kalle Salminen (mm. höyrylaiva Suomen erittäin pitkäaikainen konepäällikkö) oli Tarjanne-taustani takia suositellut minua Kimmolle. Kallen toki tunsin, mutta olin tästä silti vähän yllättynyt ja totta kai myös otettu. Pitkää reittiä Tampere–Virrat-reittiä ajaneen linjahöyryn tuoma osaaminen oli kuulemma ollut hyvä näyttö.
Matkaan
Asuin tuolloin Tallinnassa erään matkailututkimushankkeen takia. Niinpä sitten toukokuussa, kun lähtö Hurmalle ja Pietariin tuli ajankohtaiseksi, tein ylimääräisen koukkauksen Tallinna-Helsinki-Tampere ennen kuin pääsin matkaan. Tavaroiden etsiminen veikin aikansa, kun Tallinna-keikan ajaksi Tampereen kämppä oli pakattu käytännössä varastoksi. Lopulta pääsin kuitenkin matkaan kohti Lappeenrantaa rinkan, pukupussin, läppärilaukun ja tyylin sopivamman vanerisen matkalaukun kanssa.
Matkalla tapahtui yksi ’pieni’ kömmähdys, josta olisi saattanut koitua suuri harmi monelle muullekin. Otin Lappeenrannan asemalta taksin kohti telakkaa, koska kaikki olivat niin työn touhussa, että kukaan ei ehtinyt hakemaan. Puolivälissä matkaa tajusin, että läppärilaukkuni (yllä olevassa kuvassa, hyvin siinäkin maastoutunut) oli jäänyt aseman taksitolpan penkille. Mielessä ehti käydä jo aika monenmoista kauhukuvaa ja pulssi oli koholla: pelkkä läppärin menettäminen olisi vain materian menettämistä, mutta läppärilaukussa ollut passi ja viisumi olisi ollut ikävämpi tapaus. Nimeni oli ilmoitettu aluksen kippariksi joka paikkaan, mm. Trafin poikkeuslupaan, ja jos en itse pääsisi matkaan, niin muidenkin matka olisi vaarassa. Onneksi näitä ei tarvinnut kauaa miettiä, koska ajettuamme taksilla asemalle, laukku nökötti edelleen penkillä. Rehellistä jengiä Lappeenrannassa!
Viikonloppu Hurmalla sujui vauhdikkaasti. Laivaa varusteltiin alukselle poikkeuksellista merimatkaa varten, miehistöluetteloita tulostettiin valmiiksi – luojan kiitos Kimmo oli ottanut matkaan monitoimilaitteen, sen verran luetteloita kului jokaisessa viranomaiskohtaamisessa – itse tutkin tarkasti karttoja reitiltä. Paperisia karttoja, jotka oli laivalla oli Viipuriin asti ja loppureitin osalta ne saatiin osana regattavalmisteluja. Lisäksi meillä oli mukana sekä UPM:n suorakaiteen muotoinen leimasin että jo edesmenneen Kaukas Oy:n pyöreä leimasin. Jälkimmäinen oli lopulta venäläisviranomaisille mieluisin, joten käytimme sitä. Yhdellä laivalla pyöreän leimasimen virkaa toimitti Muumi-leimasin…
Muistan vielä tuosta viikonlopusta jännityksen tunteen: itselleni reissu oli ensimmäinen kerta Saimaalla, Hurman telegrammissa ja uuden miehistön kanssa. Lisäksi Näsijärvellä ei pahemmin ollut radioliikennettä ja Saimaan kanava oli hieman toista kuin Murole tai Herraskoski. Lisäksi päämääränä oli Venäjä. Muutamaa viikkoa ennen lähtöä Kimmo oli vielä ilmoittanut, että matkaan muuten lähtisi vielä Ylen toimittaja ja kuvaaja, ja että matkasta tehtäisiin jonkinlainen dokumentti. Ihan tarpeeksi pieniä jännityksen aiheita siis.
Lappeenranta–Viipuri 23.5.2011
Maanantaiaamun koittaessa pääsimme vihdoin matkaan. Laivan ensimmäiselle etapille Nuijamaalle asti laivassa oli mukana myös Saimaan vesillä seitsemällä vuosikymmennellä höyryjä ajanut ja pitkään Hurmankin kipparina toiminut, yhdeksättäkymmentä käynyt Viljo. Hän halusi vanhasta tottumuksesta ajella ensimmäisen sulun Mälkiälle ja vielä toisenkin – ja vauhdikkaasti ajoikin – kunnes lopulta totesin, että voisin kenties itse jatkaa siitä eteenpäin, niin saisin vähän parempaa tuntumaa laivaan kuin vain katselemalla… Eihän se Viljolle ihan helppoa ollut päästää irti, kun oli laivalla tottunut ruorissa olemaan.
Ajokeli oli alkupätkän komea: aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Nuijamaalla jätimme kyydissä olleet matkustajat pois ja jatkoimme matkaa sillä 12 hengen yhtiön porukalla, joka olisi kyydissä Pietariin asti. Pietarissa oli tarkoitus vaihtaa sitten neljän hengen ajomiehistöä lukuun ottamatta muu väki ja tulla toisella miehistöllä sitten pois. Lisäksi Nuijamaalta laivaan astui toimittaja ja kuvaaja -parivaljakko. Herrat osoittautuivat mainioiksi tyypeiksi ja venäjää puhuvina myös varsin hyödyllisiksi tulkeiksi. Miehet olivat kuvanneet Hurman alkumatkaan kanavaa reunustavalta tieltä, joten laivasta saatiin dokumenttia varten kuvaa myös ulkopuolelta.
Saimaan kanavan sulut ottivat aikansa ja viimeisellä sululla Venäjän tullissa toimittaja-kuvaajakaksikon kuvauskaluston selvittäminen vei myös hetken. Niinpä pääsimme lopulta Viipuriin vasta illan hämärtyessä. Toukokuussa on jo onneksi valoisa ilta. Viipurissa kohtasimme myös koko muun saattueen, joka oli jo ehtinyt kiinnittyä satamaan. Yksi laivoista kuulemma hetkeksi myös paikallisen poijun ankkurikettinkiin. Pääsimme itse mukavasti kylkikiinnitykseen valtion omistaman Saimaan ja puurunkoisen niputtajan, Puhoiksen jatkoksi. Samalla pääsin itse ensi kertaa tutustumaan Saimaan laivojen miehistöihin. Ilta Viipurissa kuluikin nopeasti, kävelemällä satamassa, katselemalla hieman kaupunkia ja juttelemalla muiden kanssa.
Viipuri–Primorsk (Koivisto) 24.5.2011
Uusi kirkas, mutta hieman kolea toukokuinen päivä alkoi kipparikokouksella satamajäänsärkijä Tursolla, joka aikanaan luovutettiin sotakorvauksena Neuvostoliitolle, toimi Leningradissa ja ostettiin takaisin 2000-luvun alussa: laiva oli siis matkalla vanhoille kotivesilleen. Kokouksessa käytiin läpi päivän kulku ja mitä olisi odotettavissa. Tarkoituksena oli ajaa sisäväylää Koiviston kalastussatamaan letkassa – tämä tosin osoittautui haastavaksi ja on osoittautunut sellaiseksi myös lähes kaikissa regatoissa, kerta toisensa jälkeen. Kipparikokouksessa tapasin myös ensi kertaa satamakapteeni-Sergein, joka oli koko tapahtuman venäläinen yhteysupseerimme ja erinomaisen touhukas mies. Hän jakoi jämäköitä ohjeita ja sauhusi itse joka paikassa, milloin kumiveneessä, milloin traktorissa, milloin autokuskina. Häneltä opin myös varsin käyttökelpoisen ilmaisun, mitä tulee paikantamiseen (tai oikeastaan mihin vain): ”more or less”. ”Käännöspisteen pitäisi olla more or less tuossa.” Hieno mies.
Itse matka Viipurista Koivistolle sujui ongelmitta. Tuuli oli kohtuullista, mutta puuskat antoivat Saimaan höyryille hieman jo viitteitä tulevasta päivästä: oli luvattu – alukset huomioon ottaen – kohtuullisen kovaa keliä. Koiviston satamassa hieman hämmästytti, kun paikalle ajoi miliisi-Lada, jonka kyydissä oli koppalakkinen upseeri ja kaksi ’rivimiliisiä’. He jäivät yöksi tuohon paikalle ja kun lähdimme käymään Koiviston ’kylillä’, passi tarkastettiin taas kerran, vaikka Venäjän sisällä olimme jo pari päivää olleet. Miehistöluettelot oli tietenkin otettu talteen heti tullessa.
Koivistolla tehtiin myös reissun ensimmäiset halkotalkoot ja ’tankattiin’ laivat täyteen: 70 mottia halkoja hujahti laivoihin, mikäli muistan määrän oikein (Hurman kulutus on noin motti tunnissa). Sergei oli hommannut jostain traktorin, jota ajoi itse ja toi halkoja lähemmäs laivoja. Sitten vain ketjulla halot laivoihin. Osa huvimatkalaisista kuulemma oli ehtinyt tutustua Koiviston perinnemuseoonkin halkotalkoiden aikana. Itselleni tuo reippailu oli kuitenkin vain hyvä, kun päivän oli jäkittänyt ruorissa. Ja kippareiden kanssa pääsimme tutustumaan myös Primorskin VTS (Vessel Traffic Service) järjestelmään öljysataman kupeessa. Mielenkiintoinen vierailukohde sinänsä.
Primorsk (Koivisto)–Pietari 25.5.2011
Koiviston aamu valkeni sateisena ja sisävesihöyryjen näkökulmasta melko tuulisena . Matkaan kuitenkin lähdettiin, pienehköä Otsoa lukuun ottamatta. Otso paranteli päivän säätä ja tuli sen jälkeen perässä. Primorskin iso öljysatama nähtiin ja viimeisen saaren suojista kun päästiin, niin kyllähän maininki kiitettävästi Saimaan laivoja keikutti. Hurmassakin painopiste on alhaalla painavan jäänmurtajapohjan johdosta, joten puolelta toiselle veivaus oli varsin nopeaa. Itselleni suurinta harmia aiheutti tyyrikopin katossa olevat ikkunankiinnitysrenkaat , joihin hakkasin päätäni koko ajan laivan keinuessa puolelta toisille. Syntyneet naarmut eivät oikein tahtoneet koko reissun aikana parantua. Ehkä Nevan vedellä oli siihen osansa
Osalla kyydissä olleista teetti tiukkaa ja meripahoinvointilääkkeille tuli kysyntää (sinänsä toki turhaa siinä vaiheessa). Kaivoin niitä aluksen lääkekaapista ja ensiksi löysin vain suppoja, jotka jaoin niitä pyytäneille. Jälkeenpäin kaivelin lääkekaappia vielä vähän lisää ja olihan siellä tablettejakin. Niistä mainitsin tosin vasta parin päivän jälkeen supot saaneille…
Konehuoneessa Kimmo ja Jari hoitivat homman mallikkaasti ja Pekka kannella. Mutterilaaksossa suurin haaste oli kuulemma ollut halkojen uuniin syöttämisen tahdistaminen maininkien tahtiin: halkoluukut kun aukesivat ja menivät kiinni keinumisen tahdissa. Puuta tulipesiin oli kuitenkin saatu, koska matka eteni. Ei kuitenkaan ihan yhtä nopeasti kuin konttilaivoilla, jotka kulkivat ohitsemme.
Kronstadtin ja Pietarin kehätien patosilta tulivatkin pian jo vastaan ja sen jälkeen kulku oli kuin sisämerellä konsanaan. Matkalla tuli vastaan vielä Jewel of the Seas, joka tervehti omalla sumutorvellaan saattueemme laivoja jokaisen kohdalla höyrytervehdyksellä (kolme puolipitkää ja lyhyt kuittaus). Hieno kokemus ja näytti se olleen sitä myös Jewelin komentosillalla, sen verran innokkaasti kaverit heiluttivat.
Juuri ennen Pietarin Pyöreään satamaan saapumista tuli tietenkin klassinen ukkoskuuro, joka kasteli joka paikan. Kummasti tuntuu siltä, että sateilla on tapana ajoittua laiturointeihin ja kanaviin… Joka tapauksessa pitkä ajopäivä oli takana, kun Hurma kiinnittyi Pyöreään satamaan Vasilinsaarella. Osalle aluksista satamapaikka oli määrätty Nevan suulta, joten saattue hajaantui tässä kohdin hieman. Mielenkiintoisena yksityiskohtana oli muuten satamaviranomaisten ehdoton käsky kiinnittymiseen: ”Four mooring ropes” (Neljä kiinnitysköyttä). Joillain laivoilla saivat hyvän väännön aikaiseksi viranomaisten kanssa, kun olivat tottuneet kolmella kiinnittämään. Itse totesimme, että samapa tuo on neljällä kiinnittyä: viranomaisten kanssa on turha tapella. Miehistöluetteloita jaettiin täälläkin, kuten joka etapilla jokaisen viranomaisen kanssa.
Satamassa tutustuimme järjestäjätahojen meille osoittamiin yhteyshenkilöihin, joiden oli tarkoitus toimia samalla tulkkeina ja välittää mahdolliset toiveet järjestäjien suuntaan. Illalla lähdimme vielä miehistöjen kanssa tutustumaan hieman rannan nähtävyyksiin ja venäläiseen liikenteeseen.
Odottelua Pyöreässä satamassa 26.5.– iltapäivä 27.5.2011
Torstai meni matkasta toipuessa ja oleillessa: lisäksi UPM:n paikalliset edustajat kävivät tutustumassa laivaan. Sanoimme myös hyvästit mukana olleelle toimittaja-kuvaaja-kaksikolle, joka oli saanut osuutensa purkkiin. Paljon mielenkiintoisia tarinoita ehdittiin heiltä matkalla kuulla ja keskustella maailman menosta. Myöhemmin samana kesänä puolituntinen reportaasi menomatkasta esitettiinkin sitten A-Studiossa. Olisi hauska nähdä se uusintana jossain vaiheessa.
Torstai oli myös huoltopäivä. Laivojen septitankit alkoivat hiljalleen täyttyä – pienemmissä laivoissa tankit olivat jo täynnä – ja olisi päästävä tankkeja johonkin tyhjentämään. Ongelmana oli Sergein mukaan se, että Pietarissa oli kyllä septintyhjennysproomu, mutta 60 metriä pitkänä se ei edes mahtunut Pyöreään satamaan. Niinpä paikalle lähetettiin septiauto, jonka liittimistä mikään ei sopinut. Onneksi höyrylaivalla oppii kaikkea muuta paitsi heinäntekoa, kuten vanha sanonta kuuluu, ja nohevat koneukkomme Kimmo ja Jari ehdottivat septiautokuskille englannin ja elekielen sekoituksella: ”We tape it!”. Jeesusteippi toimii kaikkeen ja tällä kombinaatiolla tyhjennettiin sitten laivojen septitankit. Hyvä niin. Mielessä tosi kävi, että mihinköhän paikallisten pien- ja huvialusten septit mahtavat mennä…
Perjantaiaamuna lähdimme alusten kippareiden kanssa tiedustelemaan hieman ankkurointipaikkaa Neva-joella. Tarkoitus nimittäin oli, että Pietarin 308-vuotisjuhlassa lauantaina olisimme ensin ankkurissa Nevalla ja ajaisimme lauantaina ringin siltojen rajoittamassa altaassa, Pietari-Paavalin linnoituksen ja Eremitaasin edessä. Vasta sunnuntaina illalla lähtisimme sitten ankkurointipaikasta pois.
Nevalla 27.5.–29.5.2011
Illan hämärtyessä ja Nevan siltojen auetessa, oli aika siirtyä Nevalle, varsinaiselle juhlapaikalle. Nevalle mennessä ja siellä ajaessa jokaisessa aluksessa tuli olla luotsi*, oli sitten pienempi tai suurempi alus. Menomatkalla sellainen oli vaadittu vain yli 24-metrisissä aluksissa, mutta Nevalla ei kuulemma ulkomainen alus saanut muuten ajaa. Joku tiesi kertoa, että regattaa varten olisi tarvittu lupa jopa silloiselta pääministeri Putinilta. Aluksemme luotsi osoittautui oikein hienoksi herrasmieheksi ja tyytyi lähinnä katselemaan toimintaa päältä. Välillä toki vienosti pyysi: ”Please, take a little bit to the right, sir.” Virtaus toki oli varsin vauhdikas, joten sikäli luotsin mukanaolo oli ihan perusteltu. Sivuhuomautuksena voi todeta, että kaikissa aluksissa luotsit eivät olleet ihan samanlaisia kuin meillä Hurmassa: eräässäkin luotsi oli varsin tukevassa humalatilassa ajot läpeensä. Kokemushan se oli sekin.
*Luotsin tehtävänä noin yleisesti ottaen on siis opastaa laivat turvallisesti satamiin ja satamista. Yleensä antaen ohjeita aluksen päällikölle, mutta joskus myös itse ohjaten. (Yksinkertaisesti kuvattuna)
Ajomatka öisellä Nevalla avattujen siltojen alta oli kokemus, jonka muistan todennäköisesti loppuikäni. Jotenkin oli absurdi fiilis: 24-metrisen Saimaan höyrylaivan ruorissa keskellä Pietaria ja keskellä yötä upeasti valaistujen tyylikkäiden rakennuksien keskellä. Ennen ankkurointia kävi muuten hieman sääliksi koneukkoja: jouduin pyytämään telegrammilla (käskynvälitin, jolla annetaan käskyt konehuoneeseen, jossa varsinainen konetoimenpide toteutetaan) konehuoneesta useita eri kertoja hiljaista eteen ja aina välillä stop ja taas eteen, kun luotsit arpoivat sopivaa paikkaa. Ankkurikin laskettiin useampaan otteeseen. Hurman miehistö arvosti tuolla hetkellä höyryllä toimivaa ankkuripeliä: ei tullut samanlainen hiki kuin joillain naapurialuksilla, jossa ankkuria veivattiin ylös-alas käsin.
Lopulta luotsit ja Sergei olivat kuitenkin tyytyväisiä paikkaan ja alusten miehistöt pääsivät huokaisemaan. Hurmalla järjestimme ankkurivahdin siten, että jokainen neljän hengen ajomiehistöstä valvoi aina kaksi tuntia kerrallaan koko ankkurissa olemisen ajan. Jos jotain tapahtuisi ankkurikettingille, niin olisi mahdollista tehdä jotain ennen kuin virta olisi kokonaan vienyt. Tosin tapahtuman venäläiset järjestäjät olivat myös ajatelleet tuollaista mahdollisuutta ja tuoneet paikalle massiivisen hinaajan ’ottamaan kopin höyryistä’, jos näin olisi käynyt.
Lauantaiaamu valkeni hieman sateisena. En silti ikinä unohda fiilistä, kun kipparinhytin oven avattuani avautui suora näkymä Eremitaasiin. Harvemmin sitäkään tulee kalsarit jalassa katseltua…
Heti aamusta pidimme kipparikokouksen ja kertasimme päivän kulun: ajaisimme yhden yleisöringin Nevalla ja tekisimme höyrylaivojen yhteisvislauksen. Kipparikokouksen jälkeen aurinkokin alkoi paistaa: jälkeenpäin puhuttiin paljon niin sanotusta Moskovan olympialaisten sääefektistä – eihän juhlapäivänä voisi olla huono keli. Niin tai näin, mutta itse regattapurjehdus ajettiin joka tapauksessa täydellisessä kelissä.
Yhteisvislaus, jonka 12 höyryä tekivät, kuulosti hienolta Pietarin historiallisessa keskustassa. Paikallisissa moottorialuksissa musiikki soi regatta-ajon aikana täysillä, väkeä oli kerääntynyt Nevan rannoille tuhatmäärin ja tällä kertaa ajo onnistui niin, että pysyttiin lähes letkassa. Lähes. Kaikki kuitenkin onnistui sikäli hyvin, että mitään ongelmia ei ollut yhdelläkään aluksella ja noin 45 minuuttia kestäneen ajon jälkeen kaikki onnistuivat vielä ankkuroitumaankin, more or less, samalle paikalle mistä olivat lähteneet. Hieno hetkihän tuo regatta oli ja tuskin on yhtä paljon ollut yleisöä yhdessäkään Suomen Höyrypursiseuran tapahtumassa samalla kertaa.
Varsinaisen regattapurjehduksen jälkeen miehistölle koitti odotettu hetki, kun pääsimme suihkuun laivan paluumatkalle tulleiden, mutta toistaiseksi vielä hotellissa yöpyneiden henkilöiden hotellihuoneisiin. Oli suuri nautinto päästä pesulle. Olimme toki päässeet erinomaista solidaarisuutta ja vieraanvaraisuutta osoittaneiden Heikki Peurasen ja Puhoiksen alussaunoissa käymään matkalla, mutta suihku tuntui joka tapauksessa taivaalliselta. Samalla kävimme myös täydentämässä kaupoissa varastoja: miehistöllä oli päällään perinneasut, joten eteneminen oli hidasta – moni halusi kuvauttaa itsensä oudosti pukeutuneiden suomalaisten kanssa.
Yhteysliikennettä aluksilta rantaan hoidettiin rib-kumiveneillä ja kyyti tuli tilata radiolla. Aluksi kyytien saaminen oli vähän haastavaa, odotella sai aika paljon. Tajusimme kuitenkin tutustua ja kestitä hieman kumiveneporukkaa, niin kyyditkin alkoivat kulkea sujuvammin. Kumma homma. Kyytiporukat olivat vissiin nauttineet kestitystä myös omassa tai muissa aluksissa, koska yömyöhällä yksi kumiveneen miehistöstä kävi pienellä uinnilla Nevassa, mikä herätti meissä hilpeyttä sen jälkeen, kun huomasimme miehen könyävän itse takaisin kumiveneeseen.
Päivän kääntyessä yöksi tuli kyllä ajateltua, että taisi olla höyrylaivaurani erikoisin päivä kaikkinensa ja oli kiitollinen olo siitä, että tuon pääsi kokemaan. Samalla myös tajusi, kuinka väsynyt sitä oli. Kävin ankkurivahdissa ollessani juttelemassa hetken UPM:n edustajien kanssa laivan salongissa ja tajusin, että en hetkeen ollut ymmärtänyt puheesta mitään. Kari totesikin minulle, että taisit nukahtaa silmät auki, parempi varmaan mennä tuohon ulos. Näin teinkin. Olipahan ensimmäinen kerta, että nukahdin aivan pystyyn.
Sunnuntai oli taas päivänä vähän harmaanpuoleinen. Regatta oli ohi, joten sääkin muuttui. Lisäksi meillä oli yksi pieni ongelma: halot olivat käymässä vähiin ja olimme jo lauantaina koettaneet saada yhteysihmisiltämme ja Sergeiltä lupaa ajaa Wenno-aluksen kylkeen hakemaan niitä lisää. Se oli pari sataa metriä meistä ylävirtaan päin, joten matka ei ollut pitkä. Luvan saaminen ei kuitenkaan syystä tai toisesta tuntunut onnistuvan – tai pikemminkin kukaan ei ottanut siihen kantaa – joten sunnuntaina päätimme ottaa ohjat omiin käsiin, nostaa ankkurin ja ajaa Wennon kylkeen, lastata halot ja ’ajelehtia’ virran mukana takaisin paikallemme ja laskea ankkurin. Noin juuri sitten teimmekin, vaikka vhf:ssä joku taisi olla eri mieltä.
Päivän kipparikokouksessa sain sitten Sergeiltä kysymyksen: ”Mikko, do you like our prisons? ”, tiukan tuijotuksen ja lopulta pitkän naurun päälle. ’Tottelemattomuus’ oli huomattu, mutta totesin, että ei ollut vaihtoehtoja: halot olivat loppumassa ja homma oli sillä kuitattu. Aluksella oli operaation jälkeen tarpeeksi halkoja Koivistoon saakka. Myös kyytiläisemme olivat tehneet vaihdon: paluumatkalle lähti eri porukka kuin mitä tullessa oli ollut. Olikin hienoa, että mahdollisimman moni sai kokemuksen höyrymatkasta Pietariin.
Sunnuntaina alkuillalla sitten sillat avattiin erikseen letkaamme varten ja höyrysimme takaisin Pyöreään satamaan ja osa laivoista jäi parkkiin Nevan suulle. Samalla myös kuulimme, että maanantaiksi oli ennustettu myrskytuulta, joten paluumatkaa Suomeen siirrettiin yhdellä päivällä.
Paluu Suomeen 31.5.–1.6.2011
Osa paluukyytiläisistä ihmetteli, miksi lähtö oli siirretty tiistaille, kun maanantaiaamu (30.5.) valkeni aurinkoisena. Nopeasti kuitenkin selvisi miksi: tuuli kohosi lukemiin, jotka olisivat tienneet Saimaan laivastolle hankaluuksia ja sadettakin saatiin. Lisäpäivä Pietarissa ei kuitenkaan ketään sen suuremmin haitannut, myös lepo rankan regatan jäljiltä teki oikein hyvää. Itse sain myös hyvän mahdollisuuden tehdä hieman laivavierailuita ja tutustua itselleni uusiin laivoihin. Kävimmekin muun miehistön kanssa laivastovierailuilla mm. Nevan suulla olleissa laivoissa.
Tiistaiaamuksi ’vaihtomiehistö’ oli saanut sovittua (ja tehtyä) aamiaisen Saimaan peräkannelle. Tämä Saimaan ja Hurman yhteinen aamiainen oli hauska yksityiskohta: ”meriaamiainen kannella” sai vähän uuden merkityksen. Aamiaisen jälkeen olikin aika lähteä ja jättää hyvästit Pietarille. Noista vuosista maailmanpoliittinen tilanne on muuttunut aika paljon ja saapa nähdä, ovatko olosuhteet jossain vaiheessa vielä sellaiset, että retken voisi toistaa.
Paluumatkalla meillä oli yksi etappi vähemmän: ajoimme Pietarista suoraan Koivistoon ja sieltä edelleen Lappeenrantaan. Viipuri siis jäi tällä matkalla välistä. Paluumatkan kelit olivat kuin matkailumainoksesta: täysin tyyni Suomenlahti ja etenkin Koivisto-Lappeenranta-välillä suorastaan hellettä. Jossain välissä Kronstadtin jälkeen kiinnityimme hetkeksi Wenno-alukseen ja nappasimme sieltä heidän kuvaajansa kyytiin, jotta hekin saivat hieman kuvia omasta aluksestaan eri kulmista.
Pietari–Koivisto -välille mahtui myös muutama tapahtuma: ensin paikalle ilmestyi Venäjän laivaston monitoimikorvetti (samaa Steregushchy-luokkaa, joka sittemmin kävi ’tervehtimässä’ myös merentutkimusalus Arandaa.) Varmuuden välttämiseksi, että höyrylaivat eivät olleet pahalla asialla, paikalla pyörähti myös valvontalentokone. Muuten ajelu oli leppoisaa tiistai-ajelua oivallisessa kelissä.
Koiviston tuttu kalastussatama oli paikallaan ja halkotalkoot taas edessä. Tällä kertaa halot tosin olivat tainneet vaihtua tuoreisiin: paikalla odotti melkoisen märkää tavaraa. Konemiehistöillä oli täysi työ ja tuska saada ne palamaan Koivistolta eteenpäin palattaessa. Koivistolla vietettiin vielä viimeiset illanvietot Hurman kannella, koska tästä eteenpäin höyryalukset kulkisivat omia polkujaan. Illanvietossa tuli myös testattua, että Hurman messiin todella mahtuu 16 henkilöä ja yksi hanuristi. Normaalisti siellä on siis kuutisen henkilöä mukavasti.
Illanvieton aikana totesimme, että – tässä käytössä – Hurman messin sijainti suhteessa ajomiehistön hytteihin on vähän kehno: kippari nukkuu messin päällä, konemestari, lämmittäjä ja kansimies sen alla. No, ilonpito oli aiheellista ja ansaittua, joten vähän vähemmänkin nukutun yön jälkeen oli hyvä suunnata kohti Lappeenrantaa.
Keli sen kuin parani viimeiselle päivälle. Viimeinen osuus Koivistolta Lappeenrantaan ajettiin helteisessä säässä. Itse muistan tuosta osuudesta lähinnä sen, että en ehtinyt kunnolla syödä, kun kanava eteni niin joutuisasti aina Pällin sululle asti. Tuolla sululla on Venäjän rajatarkastus ja se kesti tolkuttoman kauan. Tuntien odotus tuntui vielä pidemmältä ehkä siksi, kun tiesi olevansa varsin lähellä kotisatamaa. Samaten laivan jokaisen sopen koluaminen mahdollisen salakuljetuksen vuoksi alkoi tuossa vaiheessa olla jo vähän piinalta, mutta täytyihän se tehdä. Viranomaisille kiukuttelu harvoin hyödyttää, vaikka itse olisikin aivan kypsä.
Rajan ylitys Suomen puolelle ja passien tarkastus Nuijamaalla tuntui puolentoista viikon hieman erilaisen byrokratian jälkeen taas varsin tutulta ja helpolta. Lopulta kotisatamassa oltiin joskus kymmenen aikaan illalla ja pitkä höyrylaivaretki oli ohi. Paperitöitä tosin riitti vielä iltamyöhään ja aamulla lähtiessäni ensimmäisellä aamujunalla Lappeenrannasta kohti Tamperetta muistan ajatelleeni, etten ole ikinä ollut niin väsynyt. Enkä varmaan olekaan.
Huhhuh, olipa reissu
Reissu oli kaikinpuolin upea ja ainutlaatuinen, kuten toivottavasti yllä olevasta kuvauksesta käy ilmi. Itselleni se avasi samalla myös höyrymaailman Saimaalla: Hurman kipparina olen edelleenkin (vuorotellen toisen kipparin kanssa) ja pidän hommasta kovasti. Ehkä voi sanoa, että kun tuolla reissulla oli itselleni samalla kertaa uusi laiva, uusi miehistö, uudet väylät, enemmän radioliikennettä (sitten merikoulun), Saimaan kanava, Venäjä ja Neva, niin reissun jälkeen ei ihan hirveästi ole stressannut uusista höyryhaasteista. Ei niin, että olisi tullut ylimieliseksi, mutta jotenkin vastaan tulevat haasteet asettuvat paremmin mittasuhteisiin. Toki pohja oli luotu jo Tampere–Virrat-reittilinjalla, mutta nyt muuttuvia tilanteita tuli kahdessa viikossa enemmän kuin monessa vuodessa.
Lisäksi reissulla mukana olleet muistavat varmaan sen yhteishengen, joka tuollaisesta kokemuksesta syntyy – myös taistelusta leimabyrokratiaa vastaan – ja ystävyydet, jotka ovat itsellänikin kantaneet tuolta reissulta ja kantavat yhä. Ja kyllähän noihin Pietarin reissun tunnelmiin palataan edelleen monen kanssa. Ei nyt ehkä ihan yhtä usein kuin heti reissun jälkeen, mutta aina silloin tällöin. Uskon, että moni, joka ei reissuun päässyt, on kypsä puheisiin ”silloin kuin Pietarissa”, mutta mukana olleet tietävät, miksi siitä edelleen puhutaan.
Very nice, very nice ja monet muut lauseet jäivät elämään. Tursossa sähkön vaiheita toimivuutta suussa kostutetulla sormella kokeillut venäläinen sähkäri jäi myös legendaksi. Ystävälliset venäläiset ihmiset, taksihintojen sopiminen elekielellä ja murretulla englannilla olivat myös kohokohtia. Pietarin sillat esimerkiksi tulivat tutuiksi Hurman miehistölle: kerran jäätiin väärälle puolelle illalla. Silloin myös taksikuskilla oli ”bridge problem”, kun joutui kiertämään ja tuli hintaa lisää. Toisena iltana ”bridge problem” oli se, kun sillat olivat kiinni ja ei olisi saanut niin hyvää hintaa… Ja ainahan jutut tuppaavat kasvamaan, kun ajallista etäisyyttä tulee.
Kiitos siis vielä näin kahdeksan vuoden jälkeen kaikille Hurmalla mukana olleille: Kimmo, Jari, Pekka, Kari V., Jorma, Matti, Heli, Seppo, Jyrki, Kari A., Riitta, Anne, Eija ja Jyri. Olen nyt tässä kertonut tarinaa omalta kohdaltani – se olisi ja on varmaan hyvinkin erilainen jonkun muun suulla kerrottuna.
Erityiskiitokset Karille ja Riitalle, joiden kuvat tekivät tämän kirjoittamisesta helpompaa. En ehtinyt ihan niin paljon kuvata kuin olisin halunnut. Jostain syystä…
