Koti Blogi Sivu 4

Retkiluistelukausi jatkuu vielä, ainakin hetken

Kävin aamulla pitkästä aikaa aamulenkillä Näsijärvellä eli pienellä retkiluisteluretkellä. Homma ei aluksi mennyt ihan putkeen, koska huomasin vaihdettuani monot jalkaan, että jotakin puuttuu. Totta tosiaan. Luistimet. Pähkäilin, jaksaisinko lähteä kotiin hakemaan, mutta Kaupinojalla retkiluistelurataa pitävän Hiking Travel Hitin Tapion saapuminen rantaan heidän ’toimistollensa’ lopetti onneksi tuskailun: sain vuokrattua luistimet Hitiltä. Hinta ei ollut paha, 8 euroa/h, jos ei tarvitse sauvoja/monoja (eikä se niiden kanssakaan kovin korkea ole (12 €?), jos oikein muistan). Sitä paitsi oli oikein mukava luistella hieman erilaisilla luistimilla, mitä itsellä on normaalisti.

Näin keväällä aamuisin luistelukelit ovat yleensä parhaat, niin tänäänkin. Kotoa lähtiessä lämpömittari näytti kahta plussaa ja jossain vaiheessa huomasin, että alkoi sataakin. Sitä tosin ei huomannut, kun lähti luistelemaan – vasta paluumatkalla kiinnitin asiaan huomiota. Vettä oli ilmeisesti tullut muutenkin jonkun verran, koska jäällä oli lätäköitä, jotka eivät kuitenkaan häirinneet menoa. Tuulesta oli sitten enemmänkin riesaa – ja myös riemua. Vastaisena tuollainen 6–7 m/s tuntuu aika raskaalta: sykemittarini oli näköjään asiasta ihan samaa mieltä.

Oma luistelukausi jäi tänä vuonna vähän vaisuksi parin pitkällisemmän flunssan takia. Onneksi nyt muutaman kerran ehti jäälle kuitenkin, mieleenpainuvimpana ehdottomasti Virrat-Ruovesi-retki, josta jo tännekin kirjoitin. Lisäksi muutamat kerrat, jotka ehti Näsijärvelle lähiradalle, tekivät oikein hyvää. Toimistotyöläisenä tuo luistelu sauvojen kanssa tuntuu avaavan erilaisia selkä-niska-jumeja todella hyvin. Saman varmaan tekisi hiihto, mutta luistelu on mukavampaa.

Lähiliikuntaa ja (lähi)matkailua

Kulunut kausi oli olosuhteiden kannalta aika erikoinen, etenkin jos Näsijärveä miettii. Järven jäätyessä myrskytuulet hajottivat seliltä jään ja painoivat jäät Näsiselän etelärantaan ahtojäätyyppiseksi valliksi. Tuollaista harvemmin näkee Nässyllä, mutta tänä vuonna näin kuitenkin kävi. Lisäksi lumi satoi jäätyneelle järvelle nopeasti, joten radan pitäminen olikin tänä vuonna erityisen haastavaa. Helpotusta ei tänä(kään) vuonna tullut siitä, että mediassa esiintyneet viranomaiset (tai viranomainen) antoivat todella aikaisin lausuntoja, että jäätalvi on lopussa.

Olosuhteet olivat siis vaikeat, mutta siitä huolimatta rata tehtiin, mikä on erinomainen asia. Se tarjoaa kuitenkin yhden lisämahdollisuuden talviliikuntaan hyvinkin lähellä (itse kävelen Kaupinojalle noin 20 min). Myös matkailullisesti luonnossa liikkuminen on varsin suosittua. Esimerkiksi Visit Finlandin Matkailijatutkimuksessa 2017 (vuode 2018 luvut julkistetaan  9.4.) talviurheilusta on kiinnostunut noin neljännes lomamatkalla olleista ulkomaalaisista matkailijoista, mutta sitä oli päässyt matkallaan harrastamaan vain noin joka kahdeskymmenes. Potentiaalia tässä siis on.

Oman haasteensa talviaktiviteettien, kuten retki-/matka(rata)luistelun, markkinointiin tarjoaa kuitenkin luonto: talvien luonteesta ei ikinä tiedä. Kuitenkin esimerkiksi kuluneiden viiden vuoden aikana ei taida olla yhtään kertaa, kun vaikkapa Näsijärven rataa ei olisi ollut sydäntalven kuukausina olemassa, joten ainakin toistaiseksi meillä jonkinlainen talvivarmuus on ollut myös näillä leveysasteilla.

Vaikka matkailijoita ei hakisi kaukaa, niin läheltä niitä voisi tulla vielä huomattavasti lisää. Aurinkoisina talvipäivinä radalla liikkujia oli jo nytkin todella paljon, mutta jos keli ei ole täydellinen, niin järvellä on aika paljon hiljaisempaa. Voisikohan tälle tehdä jotain? Oma osansa on varmaan sillä, että ihmisillä ei välttämättä ole käsitystä jään kantokyvystä. Siinä mielessä esimerkiksi Hiking Travelin ja Tohlopin radan Facebook-päivitykset, jossa kerrotaan radan kunnosta ja jään tilasta, ovat erittäin tarpeellisia. Joskohan ensi talvena nähtäisiin myös ihme eikä talven ollessa pahasti ’kesken’ julkaistaisi alueen päälehdissä juttua jäiden yleisestä kestämättömyydestä, vaan pikemminkin ohjeistettaisiin turvalliseen jäillä liikkumiseen, esimerkiksi ammattilaisten ylläpitämillä radoilla. Varovaisuus ei ole pahasta, mutta pelon luonti on tässäkin asiassa vähän huono tie – etenkin kun ei ole olemassa mitään yhtä ”the järveä”, jonka jääolosuhteet voisi yleistää kaikkeen. (Ja edelleen, suosittelen Suomen retkiluistelijoiden jäsenyyttä, joka antaa paitsi jäätietoa, myös oivallisia retkimahdollisuuksia hyvässä seurassa.)

Yrittäjän näkökulma

Kun olin luisteluni luistellut, niin tapasin rannassa Pekka Tyllilän, joka on jo vuosia pitänyt Näsijärven luistelurataa yllä yhdessä Liisan, Tuiren ja Tapion sekä lukuisten työntekijöiden kanssa. Hiking Travel Hitissä on itse asiassa sukupolvenvaihdos käynnissä ja  sisarukset Tuire ja Tapio Tyllilä ovat ottaneet ohjia, mutta Pekkaan törmää silti usein rannassa. Nyt kun tuli tilaisuus, niin ajattelin kysyä myös hieman Pekan mietteitä retkiluistelusta ja kuluneesta kaudesta sekä antaa miehen itse kertoa, mitä Hiking Travelilla on tarjottavanaan asiakkaille.

Nässyn radalla kausi siis jatkuu vielä ainakin hetken (seuraa Hitin päivityksiä), joten kannattaa käyttää tilaisuus hyväksi. Seuraavaan talveen on kuitenkin taas melkoisesti aikaa!

 

 

Sinne ja takaisin: höyrylaivamatka Pietariin vuonna 2011

Auringonlasku Nevan suulla

Olen ollut mukana monenmoisilla höyrylaivamatkoilla, mutta yksi on kuitenkin ikimuistoisin: matka Pietarin kaupungin 308-vuotisjuhliin vuonna 2011. Suomen Höyrypursiseura oli kutsuttu juhlistamaan kaupungin vuosipäivää ja matkaan olikin saatu 12 höyryn ja kahden entisen höyryn saattue. Tätä ”Pietarin regattaa” oli edeltänyt seuran puitteissa pitkällinen työ ja itse regatta oli sitten tämän työn varsinainen huipennus. Itselleni matka oli myös sikäli mielenkiintoinen, että se oli myös ensimmäinen kosketukseni Saimaan vesistöön. Mutta kuinka kaikki omalla kohdallani oikein menikään?

Kutsu Hurmalle

Työskentelin tuolloin Tampereen yliopiston Tutkimus- ja koulutuskeskus Synergosissa (muistoissamme autuas) ja olin matkailututkimukseen liittyvällä keikalla Espoon Keilaniemessä, kun puhelin soi – ajankohta oli todennäköisesti helmikuussa. Tampereen alueen merenkuluntarkastaja soitti ja kysyi, olisinko kiinnostunut höyrylaivakeikasta Pietariin. UPM:n Hurma-laiva tarvitsi kuulemma kipparia, kun vakikipparit eivät päässeet lähtemään kahden viikon reissuun ja kipparin tulisi olla koko matkan ajan sama. Lupasin palata asiaan, jahka olisin tiedustellut mahdollisuutta saada palkatonta työstävapautusta. Tämä järjestyikin nopeasti puhelinsoitolla ja olin valmis keskustelemaan asiasta Hurman konepäällikön kanssa – hänen yhtiönsä pyöritti Hurman operatiivista toimintaa UPM:lle.

Konepäällikkö-Kimmon kanssa asiat järjestyivätkin nopeasti ja lupasin tulla Hurman kotisatamaan, Kanavansuun perinnelaivatelakalle jo lauantaina aamusta, kun matkaanlähtö koittaisi maanantaiaamuna. Erinäisiä kunnostus- ja viimeistelytöitä olisi joka tapauksessa luvassa. Kuulin myöhemmin, että suomalaisen höyrylaivailun ’guru’, nyttemmin jo edesmennyt, Kalle Salminen (mm. höyrylaiva Suomen erittäin pitkäaikainen konepäällikkö) oli Tarjanne-taustani takia suositellut minua Kimmolle. Kallen toki tunsin, mutta olin tästä silti vähän yllättynyt ja totta kai myös otettu. Pitkää reittiä Tampere–Virrat-reittiä ajaneen linjahöyryn tuoma osaaminen oli kuulemma ollut hyvä näyttö.

Matkaan

Asuin tuolloin Tallinnassa erään matkailututkimushankkeen takia. Niinpä sitten toukokuussa, kun lähtö Hurmalle ja Pietariin tuli ajankohtaiseksi, tein ylimääräisen koukkauksen Tallinna-Helsinki-Tampere ennen kuin pääsin matkaan. Tavaroiden etsiminen veikin aikansa, kun Tallinna-keikan ajaksi Tampereen kämppä oli pakattu käytännössä varastoksi. Lopulta pääsin kuitenkin matkaan kohti Lappeenrantaa rinkan, pukupussin, läppärilaukun ja tyylin sopivamman vanerisen matkalaukun kanssa.

Matkatavarat Tikkurilan asemalla 21.5.2011.

Matkalla tapahtui yksi ’pieni’ kömmähdys, josta olisi saattanut koitua suuri harmi monelle muullekin. Otin Lappeenrannan asemalta taksin kohti telakkaa, koska kaikki olivat niin työn touhussa, että kukaan ei ehtinyt hakemaan. Puolivälissä matkaa tajusin, että läppärilaukkuni (yllä olevassa kuvassa, hyvin siinäkin maastoutunut) oli jäänyt aseman taksitolpan penkille. Mielessä ehti käydä jo aika monenmoista kauhukuvaa ja pulssi oli koholla: pelkkä läppärin menettäminen olisi vain materian menettämistä, mutta läppärilaukussa ollut passi ja viisumi olisi ollut ikävämpi tapaus. Nimeni oli ilmoitettu aluksen kippariksi joka paikkaan, mm. Trafin poikkeuslupaan, ja jos en itse pääsisi matkaan, niin muidenkin matka olisi vaarassa. Onneksi näitä ei tarvinnut kauaa miettiä, koska ajettuamme taksilla asemalle, laukku nökötti edelleen penkillä. Rehellistä jengiä Lappeenrannassa!

Ensikohtaaminen Hurman kanssa. Laiturilla näkyy myös pelastuslautta, jonka Trafi oli määrittänyt reissulle pakolliseksi ja yhdeksi poikkeusluvan ehdoksi.

Viikonloppu Hurmalla sujui vauhdikkaasti. Laivaa varusteltiin alukselle poikkeuksellista merimatkaa varten, miehistöluetteloita tulostettiin valmiiksi – luojan kiitos Kimmo oli ottanut matkaan monitoimilaitteen, sen verran luetteloita kului jokaisessa viranomaiskohtaamisessa – itse tutkin tarkasti karttoja reitiltä. Paperisia karttoja, jotka oli laivalla oli Viipuriin asti ja loppureitin osalta ne saatiin osana regattavalmisteluja. Lisäksi meillä oli mukana sekä UPM:n suorakaiteen muotoinen leimasin että jo edesmenneen Kaukas Oy:n pyöreä leimasin. Jälkimmäinen oli lopulta venäläisviranomaisille mieluisin, joten käytimme sitä. Yhdellä laivalla pyöreän leimasimen virkaa toimitti Muumi-leimasin…

Muistan vielä tuosta viikonlopusta jännityksen tunteen: itselleni reissu oli ensimmäinen kerta Saimaalla, Hurman telegrammissa ja uuden miehistön kanssa. Lisäksi Näsijärvellä ei pahemmin ollut radioliikennettä ja Saimaan kanava oli hieman toista kuin Murole tai Herraskoski. Lisäksi päämääränä oli Venäjä. Muutamaa viikkoa ennen lähtöä Kimmo oli vielä ilmoittanut, että matkaan muuten lähtisi vielä Ylen toimittaja ja kuvaaja, ja että matkasta tehtäisiin jonkinlainen dokumentti. Ihan tarpeeksi pieniä jännityksen aiheita siis.

Lappeenranta–Viipuri 23.5.2011

Maanantaiaamun koittaessa pääsimme vihdoin matkaan. Laivan ensimmäiselle etapille Nuijamaalle asti laivassa oli mukana myös Saimaan vesillä seitsemällä vuosikymmennellä höyryjä ajanut ja pitkään Hurmankin kipparina toiminut, yhdeksättäkymmentä käynyt Viljo. Hän halusi vanhasta tottumuksesta ajella ensimmäisen sulun Mälkiälle ja vielä toisenkin – ja vauhdikkaasti ajoikin – kunnes lopulta totesin, että voisin kenties itse jatkaa siitä eteenpäin, niin saisin vähän parempaa tuntumaa laivaan kuin vain katselemalla… Eihän se Viljolle ihan helppoa ollut päästää irti, kun oli laivalla tottunut ruorissa olemaan.

Hurma Saimaan kanavassa.

Ajokeli oli alkupätkän komea: aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Nuijamaalla jätimme kyydissä olleet matkustajat pois ja jatkoimme matkaa sillä 12 hengen yhtiön porukalla, joka olisi kyydissä Pietariin asti. Pietarissa oli tarkoitus vaihtaa sitten neljän hengen ajomiehistöä lukuun ottamatta muu väki ja tulla toisella miehistöllä sitten pois. Lisäksi Nuijamaalta laivaan astui toimittaja ja kuvaaja -parivaljakko. Herrat osoittautuivat mainioiksi tyypeiksi ja venäjää puhuvina myös varsin hyödyllisiksi tulkeiksi. Miehet olivat kuvanneet Hurman alkumatkaan kanavaa reunustavalta tieltä, joten laivasta saatiin dokumenttia varten kuvaa myös ulkopuolelta.

Kohti Viipuria tihkusateessa ja illan hämärtyessä.

Saimaan kanavan sulut ottivat aikansa ja viimeisellä sululla Venäjän tullissa toimittaja-kuvaajakaksikon kuvauskaluston selvittäminen vei myös hetken. Niinpä pääsimme lopulta Viipuriin vasta illan hämärtyessä. Toukokuussa on jo onneksi valoisa ilta. Viipurissa kohtasimme myös koko muun saattueen, joka oli jo ehtinyt kiinnittyä satamaan. Yksi laivoista kuulemma hetkeksi myös paikallisen poijun ankkurikettinkiin. Pääsimme itse mukavasti kylkikiinnitykseen valtion omistaman Saimaan ja puurunkoisen niputtajan, Puhoiksen jatkoksi. Samalla pääsin itse ensi kertaa tutustumaan Saimaan laivojen miehistöihin. Ilta Viipurissa kuluikin nopeasti, kävelemällä satamassa, katselemalla hieman kaupunkia ja juttelemalla muiden kanssa.

Hurman korsteeni näkyy metsänreunaa vasten. Pääsimme kylkikiinnitykseen Puhoiksen ja Saimaan viereen.

Viipuri–Primorsk (Koivisto) 24.5.2011

Uusi kirkas, mutta hieman kolea toukokuinen päivä alkoi kipparikokouksella satamajäänsärkijä Tursolla, joka aikanaan luovutettiin sotakorvauksena Neuvostoliitolle, toimi Leningradissa ja  ostettiin takaisin 2000-luvun alussa: laiva oli siis matkalla vanhoille kotivesilleen. Kokouksessa käytiin läpi päivän kulku ja mitä olisi odotettavissa. Tarkoituksena oli ajaa sisäväylää Koiviston kalastussatamaan letkassa – tämä tosin osoittautui haastavaksi ja on osoittautunut sellaiseksi myös lähes kaikissa regatoissa, kerta toisensa jälkeen. Kipparikokouksessa tapasin myös ensi kertaa satamakapteeni-Sergein, joka oli koko tapahtuman venäläinen yhteysupseerimme ja erinomaisen touhukas mies. Hän jakoi jämäköitä ohjeita ja sauhusi itse joka paikassa, milloin kumiveneessä, milloin traktorissa, milloin autokuskina. Häneltä opin myös varsin käyttökelpoisen ilmaisun, mitä tulee paikantamiseen (tai oikeastaan mihin vain): ”more or less”. ”Käännöspisteen pitäisi olla more or less tuossa.” Hieno mies.

Itse matka Viipurista Koivistolle sujui ongelmitta. Tuuli oli kohtuullista, mutta puuskat antoivat Saimaan höyryille hieman jo viitteitä tulevasta päivästä: oli luvattu – alukset huomioon ottaen – kohtuullisen kovaa keliä. Koiviston satamassa hieman hämmästytti, kun paikalle ajoi miliisi-Lada, jonka kyydissä oli koppalakkinen upseeri ja kaksi ’rivimiliisiä’. He jäivät yöksi tuohon paikalle ja kun lähdimme käymään Koiviston ’kylillä’, passi tarkastettiin taas kerran, vaikka Venäjän sisällä olimme jo pari päivää olleet. Miehistöluettelot oli tietenkin otettu talteen heti tullessa.

Koivistolla tehtiin myös reissun ensimmäiset halkotalkoot ja ’tankattiin’ laivat täyteen: 70 mottia halkoja hujahti laivoihin, mikäli muistan määrän oikein (Hurman kulutus on noin motti tunnissa). Sergei oli hommannut jostain traktorin, jota ajoi itse ja toi halkoja lähemmäs laivoja. Sitten vain ketjulla halot laivoihin. Osa huvimatkalaisista kuulemma oli ehtinyt tutustua Koiviston perinnemuseoonkin  halkotalkoiden aikana. Itselleni tuo reippailu oli kuitenkin vain hyvä, kun päivän oli jäkittänyt ruorissa. Ja kippareiden kanssa pääsimme tutustumaan myös Primorskin VTS (Vessel Traffic Service) järjestelmään öljysataman kupeessa. Mielenkiintoinen vierailukohde sinänsä. 

Primorsk (Koivisto)–Pietari 25.5.2011

Koiviston aamu valkeni sateisena ja sisävesihöyryjen näkökulmasta melko tuulisena . Matkaan kuitenkin lähdettiin, pienehköä Otsoa lukuun ottamatta. Otso paranteli päivän säätä ja tuli sen jälkeen perässä. Primorskin iso öljysatama nähtiin ja viimeisen saaren suojista kun päästiin, niin kyllähän maininki kiitettävästi Saimaan laivoja keikutti. Hurmassakin painopiste on alhaalla painavan jäänmurtajapohjan johdosta, joten puolelta toiselle veivaus oli varsin nopeaa. Itselleni suurinta harmia aiheutti tyyrikopin katossa olevat ikkunankiinnitysrenkaat , joihin hakkasin päätäni koko ajan laivan keinuessa puolelta toisille. Syntyneet naarmut eivät oikein tahtoneet koko reissun aikana parantua. Ehkä Nevan vedellä oli siihen osansa

Osalla kyydissä olleista teetti tiukkaa ja meripahoinvointilääkkeille tuli kysyntää (sinänsä toki turhaa siinä vaiheessa). Kaivoin niitä aluksen lääkekaapista ja ensiksi löysin vain suppoja, jotka jaoin niitä pyytäneille. Jälkeenpäin kaivelin lääkekaappia vielä vähän lisää ja olihan siellä tablettejakin. Niistä mainitsin tosin vasta parin päivän jälkeen supot saaneille…

Konehuoneessa Kimmo ja Jari hoitivat homman mallikkaasti ja Pekka kannella. Mutterilaaksossa suurin haaste oli kuulemma ollut halkojen uuniin syöttämisen tahdistaminen maininkien tahtiin: halkoluukut kun aukesivat ja menivät kiinni keinumisen tahdissa. Puuta tulipesiin oli kuitenkin saatu, koska matka eteni. Ei kuitenkaan ihan yhtä nopeasti kuin konttilaivoilla, jotka kulkivat ohitsemme.

Kronstadtin ja Pietarin kehätien patosilta tulivatkin pian jo vastaan ja sen jälkeen kulku oli kuin sisämerellä konsanaan. Matkalla tuli vastaan vielä Jewel of the Seas, joka tervehti omalla sumutorvellaan saattueemme laivoja jokaisen kohdalla höyrytervehdyksellä (kolme puolipitkää ja lyhyt kuittaus). Hieno kokemus ja näytti se olleen sitä myös Jewelin komentosillalla, sen verran innokkaasti kaverit heiluttivat.

Juuri ennen Pietarin Pyöreään satamaan saapumista tuli tietenkin klassinen ukkoskuuro, joka kasteli joka paikan. Kummasti tuntuu siltä, että sateilla on tapana ajoittua laiturointeihin ja kanaviin… Joka tapauksessa pitkä ajopäivä oli takana, kun Hurma kiinnittyi Pyöreään satamaan Vasilinsaarella. Osalle aluksista satamapaikka oli määrätty Nevan suulta, joten saattue hajaantui tässä kohdin hieman. Mielenkiintoisena yksityiskohtana oli muuten satamaviranomaisten ehdoton käsky kiinnittymiseen: ”Four mooring ropes” (Neljä kiinnitysköyttä). Joillain laivoilla saivat hyvän väännön aikaiseksi viranomaisten kanssa, kun olivat tottuneet kolmella kiinnittämään. Itse totesimme, että samapa tuo on neljällä kiinnittyä: viranomaisten kanssa on turha tapella. Miehistöluetteloita jaettiin täälläkin, kuten joka etapilla jokaisen viranomaisen kanssa. 

Satamassa tutustuimme järjestäjätahojen meille osoittamiin yhteyshenkilöihin, joiden oli tarkoitus toimia samalla tulkkeina ja välittää mahdolliset toiveet järjestäjien suuntaan. Illalla lähdimme vielä miehistöjen kanssa tutustumaan hieman rannan nähtävyyksiin ja venäläiseen liikenteeseen.

Odottelua Pyöreässä satamassa 26.5.– iltapäivä 27.5.2011

Torstai meni matkasta toipuessa ja oleillessa: lisäksi UPM:n paikalliset edustajat kävivät tutustumassa laivaan. Sanoimme myös hyvästit mukana olleelle toimittaja-kuvaaja-kaksikolle, joka oli saanut osuutensa purkkiin. Paljon mielenkiintoisia tarinoita ehdittiin heiltä matkalla kuulla ja keskustella maailman menosta. Myöhemmin samana kesänä puolituntinen reportaasi menomatkasta esitettiinkin sitten A-Studiossa. Olisi hauska nähdä se uusintana jossain vaiheessa.

Torstai oli myös huoltopäivä. Laivojen septitankit alkoivat hiljalleen täyttyä – pienemmissä laivoissa tankit olivat jo täynnä – ja olisi päästävä tankkeja johonkin tyhjentämään. Ongelmana oli Sergein mukaan se, että Pietarissa oli kyllä septintyhjennysproomu, mutta 60 metriä pitkänä se ei edes mahtunut Pyöreään satamaan. Niinpä paikalle lähetettiin septiauto, jonka liittimistä mikään ei sopinut. Onneksi höyrylaivalla oppii kaikkea muuta paitsi heinäntekoa, kuten vanha sanonta kuuluu, ja nohevat koneukkomme Kimmo ja Jari ehdottivat septiautokuskille englannin ja elekielen sekoituksella: ”We tape it!”. Jeesusteippi toimii kaikkeen ja tällä kombinaatiolla tyhjennettiin sitten laivojen septitankit. Hyvä niin. Mielessä tosi kävi, että mihinköhän paikallisten pien- ja huvialusten septit mahtavat mennä…

Perjantaiaamuna lähdimme alusten kippareiden kanssa tiedustelemaan hieman ankkurointipaikkaa Neva-joella. Tarkoitus nimittäin oli, että Pietarin 308-vuotisjuhlassa lauantaina olisimme ensin ankkurissa Nevalla ja ajaisimme lauantaina ringin siltojen rajoittamassa altaassa, Pietari-Paavalin linnoituksen ja Eremitaasin edessä. Vasta sunnuntaina illalla lähtisimme sitten ankkurointipaikasta pois.

Nevalla 27.5.–29.5.2011

Illan hämärtyessä ja Nevan siltojen auetessa, oli aika siirtyä Nevalle, varsinaiselle juhlapaikalle. Nevalle mennessä ja siellä ajaessa jokaisessa aluksessa tuli olla luotsi*, oli sitten pienempi tai suurempi alus. Menomatkalla sellainen oli vaadittu vain yli 24-metrisissä aluksissa, mutta Nevalla ei kuulemma ulkomainen alus saanut muuten ajaa. Joku tiesi kertoa, että regattaa varten olisi tarvittu lupa jopa silloiselta pääministeri Putinilta. Aluksemme luotsi osoittautui oikein hienoksi herrasmieheksi ja tyytyi lähinnä katselemaan toimintaa päältä. Välillä toki vienosti pyysi: ”Please, take a little bit to the right, sir.” Virtaus toki oli varsin vauhdikas, joten sikäli luotsin mukanaolo oli ihan perusteltu. Sivuhuomautuksena voi todeta, että kaikissa aluksissa luotsit eivät olleet ihan samanlaisia kuin meillä Hurmassa: eräässäkin luotsi oli varsin tukevassa humalatilassa ajot läpeensä. Kokemushan se oli sekin.

*Luotsin tehtävänä noin yleisesti ottaen on siis opastaa laivat turvallisesti satamiin ja satamista. Yleensä antaen ohjeita aluksen päällikölle, mutta joskus myös itse ohjaten. (Yksinkertaisesti kuvattuna)

Ajomatka öisellä Nevalla avattujen siltojen alta oli kokemus, jonka muistan todennäköisesti loppuikäni. Jotenkin oli absurdi fiilis: 24-metrisen Saimaan höyrylaivan ruorissa keskellä Pietaria ja keskellä yötä upeasti valaistujen tyylikkäiden rakennuksien keskellä. Ennen ankkurointia kävi muuten hieman sääliksi koneukkoja: jouduin pyytämään telegrammilla (käskynvälitin, jolla annetaan käskyt konehuoneeseen, jossa varsinainen konetoimenpide toteutetaan) konehuoneesta useita eri kertoja hiljaista eteen ja aina välillä stop ja taas eteen, kun luotsit arpoivat sopivaa paikkaa. Ankkurikin laskettiin useampaan otteeseen. Hurman miehistö arvosti tuolla hetkellä höyryllä toimivaa ankkuripeliä: ei tullut samanlainen hiki kuin joillain naapurialuksilla, jossa ankkuria veivattiin ylös-alas käsin.

Lopulta luotsit ja Sergei olivat kuitenkin tyytyväisiä paikkaan ja alusten miehistöt pääsivät huokaisemaan. Hurmalla järjestimme ankkurivahdin siten, että jokainen neljän hengen ajomiehistöstä valvoi aina kaksi tuntia kerrallaan koko ankkurissa olemisen ajan. Jos jotain tapahtuisi ankkurikettingille, niin olisi mahdollista tehdä jotain ennen kuin virta olisi kokonaan vienyt. Tosin tapahtuman venäläiset järjestäjät olivat myös ajatelleet tuollaista mahdollisuutta ja tuoneet paikalle massiivisen hinaajan ’ottamaan kopin höyryistä’, jos näin olisi käynyt.

Valmiudessa ollut hinaaja hätätapauksia varten lauantaina kuvattuna.

Lauantaiaamu valkeni hieman sateisena. En silti ikinä unohda fiilistä, kun kipparinhytin oven avattuani avautui suora näkymä Eremitaasiin. Harvemmin sitäkään tulee kalsarit jalassa katseltua…

Heti aamusta pidimme kipparikokouksen ja kertasimme päivän kulun: ajaisimme yhden yleisöringin Nevalla ja tekisimme höyrylaivojen yhteisvislauksen. Kipparikokouksen jälkeen aurinkokin alkoi paistaa: jälkeenpäin puhuttiin paljon niin sanotusta Moskovan olympialaisten sääefektistä – eihän juhlapäivänä voisi olla huono keli. Niin tai näin, mutta itse regattapurjehdus ajettiin joka tapauksessa täydellisessä kelissä.

Yhteisvislaus, jonka 12 höyryä tekivät, kuulosti hienolta Pietarin historiallisessa keskustassa. Paikallisissa moottorialuksissa musiikki soi regatta-ajon aikana täysillä, väkeä oli kerääntynyt Nevan rannoille tuhatmäärin ja tällä kertaa ajo onnistui niin, että pysyttiin lähes letkassa. Lähes. Kaikki kuitenkin onnistui sikäli hyvin, että mitään ongelmia ei ollut yhdelläkään aluksella ja noin 45 minuuttia kestäneen ajon jälkeen kaikki onnistuivat vielä ankkuroitumaankin, more or less, samalle paikalle mistä olivat lähteneet. Hieno hetkihän tuo regatta oli ja tuskin on yhtä paljon ollut yleisöä yhdessäkään Suomen Höyrypursiseuran tapahtumassa samalla kertaa. 

Varsinaisen regattapurjehduksen jälkeen miehistölle koitti odotettu hetki, kun pääsimme suihkuun laivan paluumatkalle tulleiden, mutta toistaiseksi vielä hotellissa yöpyneiden henkilöiden hotellihuoneisiin. Oli suuri nautinto päästä pesulle. Olimme toki päässeet erinomaista solidaarisuutta ja vieraanvaraisuutta osoittaneiden Heikki Peurasen ja Puhoiksen alussaunoissa käymään matkalla, mutta suihku tuntui joka tapauksessa taivaalliselta. Samalla kävimme myös täydentämässä kaupoissa varastoja: miehistöllä oli päällään perinneasut, joten eteneminen oli hidasta – moni halusi kuvauttaa itsensä oudosti pukeutuneiden suomalaisten kanssa.

Yhteysliikennettä aluksilta rantaan hoidettiin rib-kumiveneillä ja kyyti tuli tilata radiolla. Aluksi kyytien saaminen oli vähän haastavaa, odotella sai aika paljon. Tajusimme kuitenkin tutustua ja kestitä hieman kumiveneporukkaa, niin kyyditkin alkoivat kulkea sujuvammin. Kumma homma. Kyytiporukat olivat vissiin nauttineet kestitystä myös omassa tai muissa aluksissa, koska yömyöhällä yksi kumiveneen miehistöstä kävi pienellä uinnilla Nevassa, mikä herätti meissä hilpeyttä sen jälkeen, kun huomasimme miehen könyävän itse takaisin kumiveneeseen.

Päivän kääntyessä yöksi tuli kyllä ajateltua, että taisi olla höyrylaivaurani erikoisin päivä kaikkinensa ja oli kiitollinen olo siitä, että tuon pääsi kokemaan. Samalla myös tajusi, kuinka väsynyt sitä oli. Kävin ankkurivahdissa ollessani juttelemassa hetken UPM:n edustajien kanssa laivan salongissa ja tajusin, että en hetkeen ollut ymmärtänyt puheesta mitään. Kari totesikin minulle, että taisit nukahtaa silmät auki, parempi varmaan mennä tuohon ulos. Näin teinkin. Olipahan ensimmäinen kerta, että nukahdin aivan pystyyn.

Höyrylaivoja nevalla
”Halkotukialus” Wenno ja muita laivoja ylävirtaan päin.

Sunnuntai oli taas päivänä vähän harmaanpuoleinen. Regatta oli ohi, joten sääkin muuttui. Lisäksi meillä oli yksi pieni ongelma: halot olivat käymässä vähiin ja olimme jo lauantaina koettaneet saada yhteysihmisiltämme ja Sergeiltä lupaa ajaa Wenno-aluksen kylkeen hakemaan niitä lisää. Se oli pari sataa metriä meistä ylävirtaan päin, joten matka ei ollut pitkä. Luvan saaminen ei kuitenkaan syystä tai toisesta tuntunut onnistuvan – tai pikemminkin kukaan ei ottanut siihen kantaa – joten sunnuntaina päätimme ottaa ohjat omiin käsiin, nostaa ankkurin ja ajaa Wennon kylkeen, lastata halot ja ’ajelehtia’ virran mukana takaisin paikallemme ja laskea ankkurin. Noin juuri sitten teimmekin, vaikka vhf:ssä joku taisi olla eri mieltä.

Päivän kipparikokouksessa sain sitten Sergeiltä kysymyksen: ”Mikko, do you like our prisons? ”, tiukan tuijotuksen ja lopulta pitkän naurun päälle. ’Tottelemattomuus’ oli huomattu, mutta totesin, että ei ollut vaihtoehtoja: halot olivat loppumassa ja homma oli sillä kuitattu. Aluksella oli operaation jälkeen tarpeeksi halkoja Koivistoon saakka. Myös kyytiläisemme olivat tehneet vaihdon: paluumatkalle lähti eri porukka kuin mitä tullessa oli ollut. Olikin hienoa, että mahdollisimman moni sai kokemuksen höyrymatkasta Pietariin.

Sunnuntaina alkuillalla sitten sillat avattiin erikseen letkaamme varten ja höyrysimme takaisin Pyöreään satamaan ja osa laivoista jäi parkkiin Nevan suulle. Samalla myös kuulimme, että maanantaiksi oli ennustettu myrskytuulta, joten paluumatkaa Suomeen siirrettiin yhdellä päivällä. 

Paluu Suomeen 31.5.–1.6.2011

Osa paluukyytiläisistä ihmetteli, miksi lähtö oli siirretty tiistaille, kun maanantaiaamu (30.5.) valkeni aurinkoisena. Nopeasti kuitenkin selvisi miksi: tuuli kohosi lukemiin, jotka olisivat tienneet Saimaan laivastolle hankaluuksia ja sadettakin saatiin. Lisäpäivä Pietarissa ei kuitenkaan ketään sen suuremmin haitannut, myös lepo rankan regatan jäljiltä teki oikein hyvää. Itse sain myös hyvän mahdollisuuden tehdä hieman laivavierailuita ja tutustua itselleni uusiin laivoihin. Kävimmekin muun miehistön kanssa laivastovierailuilla mm. Nevan suulla olleissa laivoissa.

Höyryaluksia Nevan suulla maanantaina odottelemassa lähtöä.

Tiistaiaamuksi ’vaihtomiehistö’ oli saanut sovittua (ja tehtyä) aamiaisen Saimaan peräkannelle. Tämä Saimaan ja Hurman yhteinen aamiainen oli hauska yksityiskohta: ”meriaamiainen kannella” sai vähän uuden merkityksen. Aamiaisen jälkeen olikin aika lähteä ja jättää hyvästit Pietarille. Noista vuosista maailmanpoliittinen tilanne on muuttunut aika paljon ja saapa nähdä, ovatko olosuhteet jossain vaiheessa vielä sellaiset, että retken voisi toistaa.

Paluumatkalla meillä oli yksi etappi vähemmän: ajoimme Pietarista suoraan Koivistoon ja sieltä edelleen Lappeenrantaan. Viipuri siis jäi tällä matkalla välistä. Paluumatkan kelit olivat kuin matkailumainoksesta: täysin tyyni Suomenlahti ja etenkin Koivisto-Lappeenranta-välillä suorastaan hellettä. Jossain välissä Kronstadtin jälkeen kiinnityimme hetkeksi Wenno-alukseen ja nappasimme sieltä heidän kuvaajansa kyytiin, jotta hekin saivat hieman kuvia omasta aluksestaan eri kulmista. 

Pietari–Koivisto -välille mahtui myös muutama tapahtuma: ensin paikalle ilmestyi Venäjän laivaston monitoimikorvetti (samaa Steregushchy-luokkaa, joka sittemmin kävi ’tervehtimässä’ myös merentutkimusalus Arandaa.) Varmuuden välttämiseksi, että höyrylaivat eivät olleet pahalla asialla, paikalla pyörähti myös valvontalentokone. Muuten ajelu oli leppoisaa tiistai-ajelua oivallisessa kelissä.

Koiviston tuttu kalastussatama oli paikallaan ja halkotalkoot taas edessä. Tällä kertaa halot tosin olivat tainneet vaihtua tuoreisiin: paikalla odotti melkoisen märkää tavaraa. Konemiehistöillä oli täysi työ ja tuska saada ne palamaan Koivistolta eteenpäin palattaessa. Koivistolla vietettiin vielä viimeiset illanvietot Hurman kannella, koska tästä eteenpäin höyryalukset kulkisivat omia polkujaan. Illanvietossa tuli myös testattua, että Hurman messiin todella mahtuu 16 henkilöä ja yksi hanuristi. Normaalisti siellä on siis kuutisen henkilöä mukavasti.

Illanvieton aikana totesimme, että – tässä käytössä – Hurman messin sijainti suhteessa ajomiehistön hytteihin on vähän kehno: kippari nukkuu messin päällä, konemestari, lämmittäjä ja kansimies sen alla. No, ilonpito oli aiheellista ja ansaittua, joten vähän vähemmänkin nukutun yön jälkeen oli hyvä suunnata kohti Lappeenrantaa.

Keli sen kuin parani viimeiselle päivälle. Viimeinen osuus Koivistolta Lappeenrantaan ajettiin helteisessä säässä. Itse muistan tuosta osuudesta lähinnä sen, että en ehtinyt kunnolla syödä, kun kanava eteni niin joutuisasti aina Pällin sululle asti. Tuolla sululla on Venäjän rajatarkastus ja se kesti tolkuttoman kauan. Tuntien odotus tuntui vielä pidemmältä ehkä siksi, kun tiesi olevansa varsin lähellä kotisatamaa. Samaten laivan jokaisen sopen koluaminen mahdollisen salakuljetuksen vuoksi alkoi tuossa vaiheessa olla jo vähän piinalta, mutta täytyihän se tehdä. Viranomaisille kiukuttelu harvoin hyödyttää, vaikka itse olisikin aivan kypsä.

Rajan ylitys Suomen puolelle ja passien tarkastus Nuijamaalla tuntui puolentoista viikon hieman erilaisen byrokratian jälkeen taas varsin tutulta ja helpolta. Lopulta kotisatamassa oltiin joskus kymmenen aikaan illalla ja pitkä höyrylaivaretki oli ohi. Paperitöitä tosin riitti vielä iltamyöhään ja aamulla lähtiessäni ensimmäisellä aamujunalla Lappeenrannasta kohti Tamperetta muistan ajatelleeni, etten ole ikinä ollut niin väsynyt. Enkä varmaan olekaan. 

Huhhuh, olipa reissu

Reissu oli kaikinpuolin upea ja ainutlaatuinen, kuten toivottavasti yllä olevasta kuvauksesta käy ilmi. Itselleni se avasi samalla myös höyrymaailman Saimaalla: Hurman kipparina olen edelleenkin (vuorotellen toisen kipparin kanssa) ja pidän hommasta kovasti. Ehkä voi sanoa, että kun tuolla reissulla oli itselleni samalla kertaa uusi laiva, uusi miehistö, uudet väylät, enemmän radioliikennettä (sitten merikoulun), Saimaan kanava, Venäjä ja Neva, niin reissun jälkeen ei ihan hirveästi ole stressannut uusista höyryhaasteista. Ei niin, että olisi tullut ylimieliseksi, mutta jotenkin vastaan tulevat haasteet asettuvat paremmin mittasuhteisiin. Toki pohja oli luotu jo Tampere–Virrat-reittilinjalla, mutta nyt muuttuvia tilanteita tuli kahdessa viikossa enemmän kuin monessa vuodessa. 

Lisäksi reissulla mukana olleet muistavat varmaan sen yhteishengen, joka tuollaisesta kokemuksesta syntyy – myös taistelusta leimabyrokratiaa vastaan – ja ystävyydet, jotka ovat itsellänikin kantaneet tuolta reissulta ja kantavat yhä. Ja kyllähän noihin Pietarin reissun tunnelmiin palataan edelleen monen kanssa. Ei nyt ehkä ihan yhtä usein kuin heti reissun jälkeen, mutta aina silloin tällöin. Uskon, että moni, joka ei reissuun päässyt, on kypsä puheisiin ”silloin kuin Pietarissa”, mutta mukana olleet tietävät, miksi siitä edelleen puhutaan.

Very nice, very nice ja monet muut lauseet jäivät elämään. Tursossa sähkön vaiheita toimivuutta suussa kostutetulla sormella kokeillut venäläinen sähkäri jäi myös legendaksi. Ystävälliset venäläiset ihmiset, taksihintojen sopiminen elekielellä ja murretulla englannilla olivat myös kohokohtia. Pietarin sillat esimerkiksi tulivat tutuiksi Hurman miehistölle: kerran jäätiin väärälle puolelle illalla. Silloin myös taksikuskilla oli ”bridge problem”, kun joutui kiertämään ja tuli hintaa lisää. Toisena iltana ”bridge problem” oli se, kun sillat olivat kiinni ja ei olisi saanut niin hyvää hintaa… Ja ainahan jutut tuppaavat kasvamaan, kun ajallista etäisyyttä tulee.

Kiitos siis vielä näin kahdeksan vuoden jälkeen kaikille Hurmalla mukana olleille: Kimmo, Jari, Pekka, Kari V., Jorma, Matti, Heli, Seppo, Jyrki, Kari A., Riitta, Anne, Eija ja Jyri. Olen nyt tässä kertonut tarinaa omalta kohdaltani – se olisi ja on varmaan hyvinkin erilainen jonkun muun suulla kerrottuna. 

Erityiskiitokset Karille ja Riitalle, joiden kuvat tekivät tämän kirjoittamisesta helpompaa. En ehtinyt ihan niin paljon kuvata kuin olisin halunnut. Jostain syystä…

 

 

 

 

Luistelua ”Runoilijan tiellä”

Eilen pääsin pitkästä aikaa mukaan Suomen retkiluistelijoiden retkelle. Lokakuussa leikattu olkapää on pitänyt pois jäiltä pitkän aikaa. Olen saanut vain kateellisena katsella komeita kuvia, joita seuran jäsenet retkistä laittavat sosiaaliseen mediaan tai seuran retkiraportteihin. Onneksi siis vihdoin sain tilaisuuden hypätä mukaan retkelle. (Ja lisättäköön tähän, että seuran retkille siis pääsevät mukaan jäsenet, jotka ovat käyneet tulokaskurssin ja -retken. Suosittelen noita kaikille luistelijoille.)

Lähtö Virroilta

Retki toteutettiin bussiretkenä. Lähtö oli aamuseitsemältä Kaupinojalta ja Virroille saavuttiin lopulta joskus hieman ennen yhdeksää. Tarkoituksena oli jakautua luistelukunnon ja -vauhdin mukaan kolmeen erilaiseen ryhmään: osalle maalina olisi Ruovesi, osalle Muroleen kanava ja osa jatkaisi koko reitin Tampereelle asti. Itse häilyin vähän kahden ensiksi mainitun välillä, mutta onneksi järki sanoi, että ehkei kannata edes yrittää repiä liikaa: kyseessä oli kuitenkin vasta kauden toinen luisteluni. Kiitin päätöstä myöhemmin.

Bussista poistuessa kymmenen asteen pakkanen tuntui viileältä. Liikkeelle lähdettäessä kroppa kuitenkin lämpeni nopeasti, ja kohta jo tuntui siltä, että olisi voinut olla hieman vähemmänkin päällä. Osasyynä ’lämpenemiseen’ oli kyllä edellispäivän lumisateen muodostama luonnoneste: jää ei ollut ihan niin priimaa, mitä se olisi voinut olla: kevyt lumisade oli tehnyt pinnasta paikoin melko ohjaavan – luistin jäi hieman kiinni. Ilmankos sykkeet nousivat. Mietinkin Virtain alkupätkällä, että mitenköhän tässä käy, jos koko matka on näin tahmeaa. Onneksi paikoin oli kuitenkin helpohkoakin jäätä.

Vaskisalon takana jää onneksi parani hieman, mutta perustahmeaa se oli kuitenkin.

Matkalla

Ensimmäinen pakollinen kävely tuli varsin nopeasti, noin kahden ja puolen kilometrin luistelun jälkeen. Toltaansalmi oli auki kuten odotettua olikin. Myös seuraava salmi oli virtausten vuoksi sula, joten kävelimme Tanssinsaaren läpi. Kokonaisuudessaan täytyy kuitenkin sanoa, että virtapaikat olivat vähissä, kun vesi on ollut poikkeuksellisen alhaalla kuuman ja kuivan kesän 2018 takia. Nytkään metsissä ei ole juuri lunta, joten jos keväällä ei sada, niin huonolta näyttää ylävesien vesitilanne ensi kesänä – taas.

Taukopaikalla Romppaansalmessa. Vettä alla noin 60 metriä. Vanhan legendan mukaan salmeen on piilotettu viinakannuun aarre, jota nostettaessa ylös ei saa sanoa sanaakaan tai aarre putoaa takaisin järvenpohjaan. Eipä ole kukaan onnistunut nostossa: suomalaisetko tuppisuita?

Taukoja ryhmämme vietti oikein mukavasti: luistelu oli siltä osin leppoisaa ja mukavaa. Ehti katsoa maisemia ja nauttia auringonpaisteesta: päivän päätteeksi tuntui itse asiasta siltä, että auringonpaiste oli nauttinut myös ihostani – sen verran kuumotti. Valkoinen jäänpinta vielä heijasti aurinkoa varsin hyvin, joten en tätä varsinaisesti ihmettele.

Punoitusta taukopaikalla. Tässä vaiheessa punoituksen syy ei vielä voinut olla auringon.

Tanssinsaaren kävelyn jälkeen kävelimme vielä tien yli Vaskisalon itäpuolella, jonka jälkeen olikin mukava 10 kilometrin luistelu aina Visuveden Pusunvuolteelle saakka. Visuveden kylästä on paljonkin tarinoita netissä tällä sivustolla https://www.lemmenniemi.fi/. Kylässä toimi aiemmin Visuvesi Oy:n saha ja vaneritehdas, joka oli suuri työllistäjä. Muutama vuosi sitten yritys meni konkurssiin, mutta onneksi tiloihin on tullut kaikenlaista muuta toimintaa – satoja ihmisiä työllistäneen firman konkurssi on kova paikka kyläyhteisölle, joka on pitkälti syntynyt sahan ympärille.

Pusunvuolteen sula. Tien kautta pieni kierto ja matka jatkuu taas.

Visuveden kannaksen jälkeen oli vielä yksi kapeikko, jonka jälkeen olisimmekin jo Tarjannevedellä. Kilvensalmi olisi tuttuun tapaan todennäköisesti auki, joten retkueemme suuntasi Syväsalmeen – ironinen nimi, vettä on kesälläkin alle metrin – josta luistelu onnistui ilman kannaskävelyä mainiosti.

Syväsalmen kautta Tarjanteelle.

Tarjannevesi olikin kenties parasta luisteltavaa ja myötätuuli helpotti menemistä. Ohitimme Pöykkysaaren ja sen lapinrauniot – joku kerta vielä poikkean niitä katsomaan – ja päädyimme pidemmälle evästauolle Mustasaaren loiston kupeeseen. Samalla tuli taas kerran todettua, että vaikka itse pidänkin retkiluistelusta luistelumonoilla, ovat ne pirun liukkaat kallioilla kiipeillessä (tosin kukaan ei pakottanut…). Varsinkin retkillä, joissa on paljon kävelyä, perinteinen vaelluskenkä-luistin-kombo voisi olla kyllä hyvä vaihtoehto vapaan tyylin luisteluhiihtomonoille, jotka luistelussa toimivat sinänsä erinomaisesti.

Tarjannevesi ja evästauko Mustasaaressa.

”Tauon jälkeen jääkin tuntuu paremmalta” piti paikkansa vielä tuonkin tauon jälkeen. Ryhmämme päätti kiertää Syvinkisalmen ja suunnata Salonsaaren itäpuolelle Tuuhoskylään. Myöhemmin tosin kuulimme muilta ryhmiltä, että Syvinkisalmessakin sula oli tänä vuonna ollut varsin pieni ja ylitys helppo. Toisaalta meidän ei tarvinnut kävellä ollenkaan, kun Salonsalmessakin pääsimme luistimilla koko umpeutuneen sulan läpi.

Koukkaus idemmäksi teki kuitenkin sen, että kohti Korpulanvuolletta mennessä länteen kääntynyt tuuli teki etenemisestä melko vaivalloista. Onneksi maali alkoi olla jo aika lähellä. Korpulanvuollekin oli poikkeuksellisesti jäätynyt, yhtä perinteistä sulakohtaa lukuun ottamatta. Vuolteessa tuli myös todettua, että kalliomaalaukset, joita laivalta aina selostin matkustajille, alkavat olla todella vaisut: mielikuvitusta saa käyttää, jos aikoo vanhan naisen, kahvipannun ja kissan nähdä… Restauroinnin paikka olisi siis Korpulassa kuten Kirnusalmessakin. Kunhan ihan Espanjan malliin ei restauroida. Kalliomaalaukset ovat kuitenkin mielenkiintoinen nähtävä juttu esimerkiksi laivaliikenteen matkustajille, joten ”tarttis tehrä jotain”.

Loppupätkä Ruovedelle olikin sitten kohtuullisen helppoa luisteltavaa muuten, mutta maalin lähestyessä jalka alkoi painaa. Mielellä on voimakas vaikutus. Sen verran oli pakko kuitenkin poiketa reitiltä, että oli käytävä katsastamassa, missä kunnossa höyrylaiva Näsijärvi II:n ’bensa-asema’ eli halkotankkauslaituri Kivistöllä oli. Oikein hyvässä oli, mutta veden vähyys vähän huolestuttaa tulevaa kesää ajatellen.

Höyrylaivojen bensa-asema odottaa kesää.

Ruoveden laivarantaan en ole ennen jäitse tullutkaan, vesitse sitäkin useammin, mutta harvoin on ylipäätään kirkonkylän näkeminen ollut niin mieleistä kuin tällä keikalla: sen verran puhki alkoi reilun viidenkympin jälkeen olla. Bussi oli odottamassa, joten kuivaa päälle, vähän evästä ja bussiin. Bussilla koukkasimme sitten hakemassa vielä Muroleeseen jatkaneet hurjat ja tapasimme samalla vielä hurjemman, Tampereelle matkalla olleen, ryhmän. Pakko nostaa näille tyypeille hattua, olosuhteet eivät olleet kovin erinomaiset jään ja vastaiseksi kääntyneen tuulen takia. Tampereen ryhmä oli sitten joskus iltayhdeksän aikaan kuulemma ollut omassa maalissaan 120 km:n luistelun jälkeen. Veikkaan, että tälläkin porukalla luistelu tuntuu jaloissa, vaikka kovakuntoisia ovatkin. (edit. Itse pääsin luistelemaan loppuosan vasta maaliskuun lopussa.)

Ruoveden laivaranta häämöttää. Onneksi olimme päiväkäynnillä, niin ei tarvinnut maksaa.

Summa summarum – ja hitunen jääuutisoinnista

Kaiken kaikkiaan olin retkestä oikein iloinen: pitkän tauon jälkeen oli hienoa olla taas mukana porukoissa. Retkiluistelijat ovat mukavaa jengiä: juttu luistaa ja samalla oppii koko ajan lisää lajista, jäästä ja paikallistuntemusta. Tämä reissu oli itselleni myös erityinen, kun tuota Virrat-Tampere -väliä on tullut sahattua satoja kertoja laivalla, mutta ei ikinä luistimilla. Nimi Runoilijan tie on muuten ollut käytössä laivakaudesta 1934 lähtien, kun perinteistä laivareittiä alettiin markkinoida myös matkailijoille (ks. lisää täältä, sivu 165–>).

Yksi sellainen seikka, johon olen kiinnittänyt huomiota retki- ja rataluisteluun liittyen, on jäästä kertominen mediassa. On toki ymmärrettävää, että varoitetaan ihmisiä käyttämään järkeään jäihin liittyen ja kerrotaan riskeistä – kaikilla jäätuntemusta (ja sekin on paikkakohtaista) ei ole ja on syytäkin kunnioittaa jäätä. Enemmän saisi kuitenkin olla ohjeistusta yleiskieltojen sijaan. Esimerkiksi tästä Aamulehden artikkelista* (12.2.2019) päätellen jäille ei olisi ollut mitään asiaa enää ja samalla esimerkiksi Tyllilöiden luistinrata on ollut koko ajan toiminnassa ja on edelleen (2.3.2019) – täysin turvallisesti. Harmittaa yrittäjän puolesta, kun suuren yleisön mielikuvaan noilla uutisoinneilla on varsin iso vaikutus. Itseltänikin on kysytty jopa merkatulla radalla luisteltaessa, onko jää turvallista. Yleispätevää vastausta siihen ei tietenkään voi antaa, mutta esimerkiksi rata kyllä suljetaan, mikäli se ei ole turvallinen – niin paljon radalla suoritetaan mittauksia.

Toki ymmärrän vastuiden ongelman, mutta siitä huolimatta toivoisin etenkin median otsikoinnilta ja jutuilta enemmän tasoa ja vähemmän yleistämistä sekä lisää ohjeistamista. Ja tällä en tarkoita sitä, että kannustaisin ketään uhkarohkeuteen: jää vaihtelee, joten sitä pitää mitata ja tunnustella, turvavarusteet pitää olla mukana (naskalit, kelluttava reppu, heittoliina) eikä lähteä liikkeelle yksin, etenkin kun liikkuu merkatun radan ulkopuolella (luistelurataa voi ennemminkin verrata latuhiihtoon). Lisäksi esimerkiksi Tampereen osalta on kaksi aivan eri asiaa kertoa jäistä Pyhäjärvellä ja Näsijärvellä ja Näsijärvikin on liian laaja alue käsiteltäväksi. Sulakohtia ja railoja on, mutta se ei tarkoita sitä, että koko järvi olisi luistelukiellossa.

*Artikkeliesimerkkejä olisi useampiakin ja niistä voisi tehdä koosteen, mikäli olisi aikaa ja viitseliäisyyttä.

Ryhmämme reitti Virrat–Ruovesi. (Google Maps)
https://vimeo.com/320906108

Ennakko: Suomen höyrylaivakesä 2019

Höyrylaivoja tulossa Savonlinnaan

Kun sulamisvesi alkaa tippua räystäiltä, niin tuleva kesä alkaa hiljalleen vallata ajatuksia. Höyrylaivat ovat pääosin vielä jäiden ympäröimänä, mutta sitä suuremmalla syyllä onkin aikaa tarkastella kevyesti(?), mitä tulevana kesänä tapahtuu höyrylaivaskenessä. Muutama vuosi sitten tein listauksen kaupallisessa käytössä olleista höyryistä englanniksi Sail in Finland -sivustolle. Yleishuomautuksena voi heti kärkeen sanoa, että kaikki yleisöristeilyjä tekevät alukset tekevät risteilyitä myös tilauksesta.

Saimaa

Regatta

Saimaan höyrylaivojen päätapahtuma, Saimaan regatta, järjestetään tänä vuonna Joensuussa 6. heinäkuuta. Regatta koonnee jälleen paikalle parisenkymmentä eri höyrylaivaa ihmeteltäväksi, joten höyrylaivafanit saavat tuolla hyvän kattauksen yhdellä iskulla. Suuri osa laivoista on yksittäisten ihmisten tai perheiden pitämä huvihöyryjä, joihin ei välttämättä muuten pääse tutustumaan.

Regatassa on perinteisesti ollut yhteispurjehdus, jonka päätteeksi laivat saapuvat yksi kerrallaan satamaan. Erityisesti on jäänyt mieleen yhden vuoden Saimaan regatta, jossa Antti Aho selosti urheiluselostajamaisesti laivojen tarinoita ja historiaa paikalla olleelle yleisölle. Saapumisen jälkeen on yhteisvislaus, jonka jälkeen laivat ovat muutaman tunnin avoinna vierailijoille. Regatta kannattaa siis pistää kalenteriin, jos höyryt yhtään kiinnostavat.

Tee ainakin nämä Joensuussa:

  1. Vieraile Saimaa-laivalla. Upeassa kunnossa oleva Saimaa on ainoa valtion edelleen omistama höyrylaiva.
  2. Kierrä avoimien ovien aikana muutkin laivat ja kysele miehistöiltä laivoista, tekniikasta ja laivojen tarinoista. Suurin osa kertoo mielellään. Jos haluat erityisesti ilahduttaa miehistöjä, käytä höyrykoneesta nimitystä moottori…
  3. Varaudu pitämään korvista kiinni höyrylaivojen yhteisvislauksen aikana!
  4. (Bubbling under) Vanhojen alusten rantautuminen on aina hieno show, ei kannata missata. Mitä tahansa voi tapahtua!
  5. (Bubbling under 2) Todennäköisesti olen itse myös tapahtumassa s/s Hurmalla, joten tule nykäisemään hihasta ja juttelemaan.
Valtion omistama s/s Saimaa Nuijamaalla kesällä 2018.

Kaupalliset höyrylaivaristeilyt Saimaalla

Saimaan höyrylaivaristeilymahdollisuudet yksittäisille matkustajille lienevät tänäkin vuonna Leinosen Jannen (ja Karin) höyrylaivaimperiumin varassa. Punkaharju (1905), Paul Wahl (1919) ja Savonlinna (1904) aloittavat säännölliset risteilynsä kesäkuun alusta Savonlinnan matkustajasatamasta. Puolentoista tunnin maisemaristeilyitä on tarjolla viidesti päivässä – säävaraus – kahden tunnin välein. Startti on kello 11 ja viimeinen, ”seiskan bileristeily”, lähtee klo 19. Mukaan pääsee 20 eurolla, lapset kympillä ja perhe 50 eurolla. Maisemaristeilyt suuntautuvat kaupungin eteläpuoliseen saaristoon. Parhaimmassa tapauksessa risteilyllä voi nähdä norpankin: muutama vuosi sitten olin ko. laivoilla töissä ja kesän oma saldoni oli 13. Mahdollista se siis on. Osan savolaiskippareista kerrotaan näkevän norppia lähes joka risteilyllä…

Maisemaristeilyt perustuvat nimensä mukaisesti maisemien katseluun ja yhdessäoloon: laivan kahvila/ravintolasta on myös mahdollisuus ostaa juomia ja pientä purtavaa. Aurinkoisella säällä etenkin Punkaharju-laivan yläkansi on yleensä varsin täynnä, oopperajuhla-aikana eritoten.

s/s Punkaharju Savonlinna-laivan kannelta kuvattuna kesällä 2017.

Maisemaristeilyiden lisäksi joku laivoista, viime vuosina varsin usein puulämmitteinen Savonlinna, ajaa joinakin päivinä viikossa reittiliikennettä Savonlinna-Punkaharju-Savonlinna. Päivät on ilmoitettu ennalta ja ne kannattaa tarkistaa suoraan yhtiön sivuilta. Toisen suunnan voi taittaa bussilla tai junalla, mikäli 2,5 tuntia höyrylaivailua suuntaansa riittää. Yhtenä vinkkinä Punkaharjulla majoittuville kannattaa mainita mahdollisuuden mennä höyrylaivalla oopperaan: reittilaiva pysähtyy tarvittaessa Olavinlinnassa. Linnaan takaovesta oopperaan meneminen on ihan mielenkiintoinen kokemus, kuten koko rantautuminen Olavinlinnan itäpuolellekin.

Savonlinnan lisäksi säännöllistä yleisöristeilytarjontaa Saimaalla on höyrypuolella aika vähän: Wenno ajaa maanantaisin Puumalassa maisemaristeilyitä heinäkuussa ja siinä kattaus sitten taitaa ollakin. (Päivitän listaa mielellään, jos parempaa tietoa on.) Tilauskäytössä olevia höyryjä on enemmän. Saimaan (ja muidenkin vesistöjen) laivoista kiinnostuneen kannattaakin tsekata Suomen Höyrypursiseuran sivut.

Päijänne

Regatta

Päijänteellä höyrylaivaregatta järjestetään tänä vuonna Sysmässä 20.7. Itse en ole koskaan ollut Päijänteen regatoissa mukana, mutta oletettavasti meno ei poikkea kovinkaan paljon Saimaan tai Näsijärven vastaavista. Kannattaa siis laittaa päivämäärä ja paikka ylös. Lisätietoa löydät yllä olevan linkin Facebook-tapahtumasta, josta voi myös kysyä lisää.

Kaupalliset höyrylaivaristeilyt Päijänteellä

Päijänteen kaupallinen höyrylaivaristeilytarjonta taitaa tänäkin vuonna olla Hildenien Suomi-laivan (1905) varassa, joka tekee risteilyjä Jyväskylästä. Laivan risteilykausi käynnistyy toukokuun lopussa ja jatkuu elokuun loppuun asti. Päivällä on mahdollisuus lounasristeilyyn (klo 14–17) ja illalla vuorossa on kesäillan risteily (klo 18–21). Ilmeisesti Suomi-laiva ei aja ihan kaikkia vuoroja, joten höyrylaivoihin fiksautuneiden kannattaa varmistaa asia suoraan yhtiöltä.

Suomi-laiva Jyväskylässä.

Muista tilausristeilyjä Päijänteellä tekevistä höyrylaivoista itselläni ei ole parempaa tietoa. Eikä huonompaakaan.

Näsijärvi ja Pyhäjärvi

Regatta

Näsijärvellä tämän kesän päätapahtuma, Näsijärven regatta, järjestetään elokuun viimeisenä viikonloppuna, lauantaina 31.8. Mustalahden satamassa, Tampereella. Samalla vietetään Näsijärvi II -laivan 90-vuotisjuhlia. Saman viikonloppuna Mustalahden satamassa pidetään ensimmäistä kertaa järviluontoa ja -matkailua juhlistava Järvifestivaali, mutta tämän tapahtuman tarkka sisältö on tässä vaiheessa vielä hieman epäselvä.

Joka tapauksessa toiveena on, että Näsijärven höyrylaivaregattaankin saataisiin mahdollisimman hyvä kattaus koko vesistön höyrylaivoista: Nässy II:n lisäksi ainakin Visuvesi, Häme, Suntti, Kotvio II sekä mahdollisesti eteläpuolelta Kauniston Juhan s/s Alina ja Virroilta vielä yksi höyryvenhe. Nähtäväksi jää. Päivitän tapahtuman Facetapahtuman tänne, kun tiedän lisää. Luvassa on ainakin yleisöristeilyjä, avoimia ovia ja musiikkia.

Kaupalliset höyrylaivaristeilyt Näsi- ja Pyhäjärvellä

Näsijärvi II tekee edelleen tilauskeikkoja laivan ylläpitämiseksi: regatan aikaan mahdollisesti myös kaikille avoimia yleisöristeilyitä, kannattaa ottaa Nässyn FB-sivu seurantaan. Pyhäjärven puolella Alina tehnee tilauskeikkojen lisäksi myös muita risteilyitä, kannattaa pitää silmällä Alinan nettisivujen lisäksi myös Facebook-sivuja. Lisäksi Valkeakoskella normaalisti majaileva, Suomen ainoa kaksikoneinen höyrylaiva, Wellamo (sivut toistaiseksi nurin?) saattaa huhujen perusteella tehdä yleisöristeilyitä myös Tampereen alarannasta. Toivottavasti näin olisi.

s/s Näsijärvi II kuvattuna Selviikin edustalla. Kuva: Teemu Puumalainen.

Nässyn puolella Tarjanne jatkaa reittiliikennettään.

Oulujärvi

Oulujärveltä on pakko nostaa esiin Kajaanissa kotisatamaansa pitävä s/s Kouta, jonka porukat ovat tehneet ansiokasta työtä laivan ylläpitämiseksi ja myös nostaneet rimaa siitä, miten höyrylaivalla ollaan ’esillä’, mm. tasokkaiden videoiden muodossa. Mielestäni laivan varustomo olisi jo ansainnut vuoden höyrylaivavarustamon palkinnon, sen verran hyvä ”pöhinä” Kajaanista on kantautunut.

Pöhinän lisäksi Kouta ajaa ensi kesänäkin aktiivisesti yleisöristeilyjä 3.7–2.8. välisenä aikana. Jos sattuu oleilemaan tuolla suunnalla heinäkuussa, niin suosittelen piipahtamaan.

Meri

Regatta

Merialueen virallinen höyrylaivatapahtuma järjestetään tänä vuonna Turussa 25.–27.7. Tässä vaiheessa en ainakaan itse tiedä tapahtuman sisällöstä sen enempää, mutta oletettavaa on, että Helsingin ja Turun höyryjä voi bongailla tuolloin Turusta.

Kaupalliset höyrylaivaristeilyt merellä

s/s Ukko-Pekka ajaa edelleen reittiään Turun ja Naantalin välillä ja tekee lisäksi iltaristeilyitä Loistokarille. Helsingissä varsinaisia säännöllisiä yleisöristeilyitä ei ainakaan itselläni ole tiedossa, mutta ainakin Norrkulla, Lokki ja Turso ajanevat tilausristeilyitä.

Ei mitään uutta länsirintamalta

Höyrylaivojen yleisöristeilytarjonnassa tulevalle kesälle ei siis varsinaisesti ole tapahtunut mitään suuria muutoksia: suurin piirtein samat laivat ajavat suurin piirtein samoja reittejä suurin piirtein samoilla aikatauluilla (suurin piirtein samoilla henkilökunnilla).

Höyrylaivakonseptien muuttumattomuudesta tulee lähinnä mieleen omilta Tarjanne-ajoiltani vakiasiakas Olavi. Joka kesä ensimmäisellä reissulla hän kysyi: ”Onko entinen meininki?”, mihin kuului vastata ”On”. Olavi oli tähän vastaukseen aina tyytyväinen lausuen ”Hyvä homma”. Entinen meininki oli nimittäin koodisana sille, että hän pääsi aina puoleen hintaan, kun kuitenkin kulki joka ”lauvantai”. Sitten kesän viimeisellä reissulla oli jo ”eri homma”, mikä tarkoitti, että hän pääsi laivamatkalle ”ilimatteeks”. Eri homma oli siis varsin odotettava juttu!

Ehkä hiljalleen näihin kaupallisiin höyryjuttuihinkin tarvittaisiin ”eri hommaa”, hieman piristymistä ja kokeilevia konsepteja – hyvää ei toki kannata väkisin muuttaa ja perinteitä on hyvä kunnioittaa, etenkin jos ne ovat ainutlaatuisia, kuten osa reittiliikenteestä – harmillisen vähän näitä ennätyksiäkään tosin nostetaan esille. Uudenlaisia tuulia on kuitenkin näkyvissä jo esimerkiksi yllä mainitussa Kouta-laivan tapauksessa.

Höyrylaivakulttuuri alkaa olla suurelle yleisölle varsin tuntematonta, joten sitä voisi tehdä enemmän tunnetuksi. Lisäksi kun vesillä ja höyrylaivoissa saa varsin hyvää visuaalista matskua esimerkiksi sosiaaliseen mediaan, niin keinoja kyllä olisi. Toistaiseksi hyödyntäminen on aika vähäistä: katsokaapa vaikka Twitteristä tai Instagramista häsällä höyrylaiva. Toisaalta ymmärrän hyvin, että esimerkiksi huvihöyryillä ei ole mitään suurempaa tarvetta pitää ”höyryasiaa” esillä, laivan kunnossa- ja ylläpidossa on ihan riittävästi tekemistä. Kaupallisella puolella motivaatiota luulisi olevan enemmänkin (ja on sanottava, että osalla onkin).

Näistä huolista huolimatta toivon, että tänä kesänä yleisö löytää entistä paremmin höyrylaivoille ja saamme sitä myöten nauttia näistä uivista museoista vielä pitkälle tulevaisuuteen. Puukäyttöisellä laivalla ajaminen taitaa sitä paitsi olla jo ympäristöteko ja lähilomailua parhaimmillaan!

Huom! Aikataulutiedot on otettu yhtiöiden sivuilta 24.2. enkä vastaa niiden tai hintatietojen mahdollisista muutoksista. Kannattaa siis tarkistaa aina yhtiöiden omat sivut. Artikkelin pääkuva: Tapio Kilpinen.

Kotimaan matkailusta ja sen arvostuksesta

Höyrylaivoja Puumalassa

Luin tänään aamulla Riku Rantalan mainion Helsingin Sanomien kolumnin, Uusi pettämätön matkakonsepti säästää rahaa, aikaa ja luontoa, ja aloin samalla pohtia tuota staycation-ilmiötä ja laajemminkin kotimaan matkailua. Miten kotimaan matkailu on kehittynyt ja onko tapahtumassa jotain suurta muutosta?

Kotimaan matkailun kehitys

Tarkastelin ensiksi majoitustilastoja, koska kotimaan matkailun tarkasteluun ei ole kovin montaa hyvää tietolähdettä. Ja mainitaan nyt vielä, että käytin tässä yhteydessä TAK:n Visiittori.fi-palvelua, josta tilastot saa kerättyä varsin näppärästi. Majoitustilastojen mukaan (kuva 1, indeksitarkastelu) kotimaan matkailu on ollut 2010-luvun kasvusuunnassa, vaikka viime vuonna kotimaiset saapumiset (eli normisuomeksi henkilöiden määrä) laskivatkin kaikkiin majoitusliikkeisiin tarkastelluissa kaupunkikohteissa: koko maassa viime vuosikin oli kuitenkin kasvusuuntainen. Kuuma kesä saattoikin tehdä siirtymää kaupungeista muihin kohteisiin.

Kuva 1. Kotimaan matkailun kasvu näkyy myös tilastoissa, vaikka viime vuonna suurissa kaupungeissa määrät laskivatkin. Indeksitarkastelu tarjoaa hyvän mahdollisuuden matkailijavolyymiltään hyvinkin erikokoisten alueiden tarkasteluun.

Toinen tietolähde kotimaan matkailun tarkasteluun on Tilastokeskuksen Suomalaisten matkailu -tutkimus. Suomalaisten matkailu tehdään kyselytutkimuksena ja sen etu majoitustilastoihin nähden on se, että mm. ilmaismajoitus ja muutkin kuin rekisteröitymisvelvollisuuden omaavat majoitusliikkeet tulevat mukaan. Myös mökkimatkailu on mukana, mikä onkin Suomen matkailurakenteessa varsin poikkeuksellinen ilmiö moneen muuhun maahan verrattuna.

Kuva 2. Suomalaisten yöpymisen sisältäneet matkat. Tilastokeskuksen oma huomautus: ”Tutkimuksen tiedonkeruumenetelmiä on muutettu vuosina 2000, 2010 ja 2012. Aikasarjakatkosta edeltävät luvut eivät ole täysin vertailukelpoisia uudempien kanssa.”

Kuvasta 2 huomaa hyvin, että kotimaan matkailu (maksullisessa majoituksessa on ollut tasaisessa kasvussa (vihreä viiva). Vielä enemmän on kuitenkin kasvanut ulkomaan vapaa-ajanmatkailu (keltainen viiva) ottaen eron kotimaan matkailuun lähes kiinni. Sen sijaan perinteinen yön sisältävä risteilymatkailu on ollut lievässä alamäessä. Mökkimatkailu puolestaan ei ole ainakaan kasvanut, vaikka tiedonkeruumuutokset 2000, 2010 ja 2010 sekoittavatkin hieman tilastoa.

Tilastotarkastelujen perusteella kotimaan matkailun kehityksen voi vetää yhteen siten, että se on ollut kohtuullisen tasaisessa, mutta hitaassa kasvusuunnassa.

Mitään selkeää näkymää kotimaan matkailun noususta isoksi trendiksi ei ainakaan tarkastelluista tilastoista voi löytää. Historiallinen tarkastelu ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tilanne voisi muuttua, jos esimerkiksi ulkoiset tekijät muuttuvat.

Muuttuuko kotimaan matkailun arvostus?

Ilmastonmuutoskeskustelun myötä puheenvuorot kotimaan matkailun puolesta ovat nousseet entistä enemmän esiin. Lisäksi on järjestetty erilaisia kampanjoita, kuten esimerkiksi 100 syytä matkailla Suomessa. Toki kotimaan matkailua on haluttu nostaa ennenkin ja erilaisia kampanjoita on tehty, jotta suomalaiset matkailisivat kotimaassa. Syinä näihin ovat olleet esimerkiksi kansallishenkiset ideat oman maan tuntemisesta, matkailutaseen kääntäminen vähemmän negatiiviseksi tai vaikkapa öljykriisin seuraukset (liittyen myös edelliseen). Ilmastonmuutoksen aiheuttama keskustelu matkailun suuntaamisesta kotimaahan ei siis historiallisesti ajatellen ole täysin uutta, mutta kenties tulevaisuudenkuvien vaatimien muutosten mittakaava on. Esimerkiksi öljykriisin aikaan kuitenkin ajateltiin, että asiat todennäköisesti ’palautuvat’ ennalleen.

Miltä Suomi tällä hetkellä näyttää, jos tarkastelee Suomea eri alueita koti- ja ulkomaan matkailun suhteen? Alla (kuva 3) on Visiittorista kaivettujen Tilastokeskuksen Majoitustilastojen saapumisten perusteella katsottu, kuinka suuri osa rekisteröityihin majoitusliikkeisiin saapuneista on ulkomaalaisia. Suomi jakautuu tässä tarkastelussa ”hampurilaiseksi”, jossa pohjoisessa ja etelässä olevilla alueilla – no, käytännössä Lappi, Uusimaa, Etelä-Karjala ja Ahvenanmaa – ulkomaalaisten osuus majoitusliikkeisiin saapuneista on suuri (muihin alueisiin verrattuina). Sitten on suuri määrä alueita, joissa ulkomaalaisten osuus on alle 10 prosenttia kaikista majoitusliikkeisiin saapuneista (punainen vyöhyke).

Kuva 3. Ulkomaalaisten, rekisteröityihin majoitusliikkeisiin, saapuneiden matkailijoiden osuus kaikista matkailijoista maakunnittain vuonna 2018. Lähde: Tilastokeskus; Majoitustilasto lähteestä Visiittori.fi.

Suurelle osalle Suomea kotimaiset matkailijat merkitsevät siis jo nyt matkailuelinkeinon elinehtoa yhdessä paikallisten asukkaiden kulutuksen kanssa. Kotimaan matkailu on kuitenkin perinteisesti ollut monella alueella ”lapsipuolen roolissa”: kasvun on nähty – sinänsä ihan oikeutetusti – tulevan ulkomailta. Kotimaan matkailun kasvun jollain alueella on nähty olevan toiselta pois. Ja näinhän tilanne onkin, mikäli kokonaisvolyymi ei kasva.

Mielenkiintoista on kuitenkin nähdä, alkaako tämä ajattelumalli muuttua esimerkiksi juuri ilmastonmuutoksesta jatkuvasti julkisuudessa käytävän keskustelun myötä. Perinteisillä mittareilla onnistuneina matkailualueina on pidetty juuri kuvan 3 vihreitä alueita – ja lisättäköön heti, että sitähän ne ovatkin – mutta ajatusleikkinä voi aina leikkiä, että entäpä jos kotimaan matkailu olisikin arvostetumpaa? Entäpä jos kuvan 4 vihreänä alueena olo olisikin ”se juttu”? Kuvassa 4 on esitetty kotimaisten matkailijoiden osuus kaikista rekisteröityihin majoitusliikkeisiin saapuneista vieraista.

Kuva 4. Kotimaisten, rekisteröityihin majoitusliikkeisiin, saapuneiden matkailijoiden osuus kaikista matkailijoista maakunnittain vuonna 2018. Lähde: Tilastokeskus; Majoitustilasto lähteestä Visiittori.fi.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin heti perään sanottava, että en itse usko siihen, että eristäytyminen muusta maailmasta olisi millään muotoa hyvä juttu tai että kotimaan matkailua tulisi jotenkin glorifioida tai välttämättä edes erottaa ulkomaanmatkailusta. Eikä se esimerkiksi ilmastokysymyksissä ole edes aina järkevä jako: kotimaan matkailu voi aiheuttaa varsin paljon päästöjä verrattuna vaikkapa Pietarista junalla tulevaan matkailijaan. Mutta enää matkailuunkaan liittyvää ympäristökeskustelua ei voi hyssytellä penkin alle, sen teki viimeistään IPCC:n raportti viime syksyltä.

Juuri siksi lähimatkailun ja juuri esimerkiksi Riku Rantalan mainitseman ”Staycationin” lisääntyminen ei ole kovin utopistinen ajatus nykyisessä (matkailun) julkisen keskustelun kehyksessä. Se on sitten taas eri asia, tapahtuuko se nykyisen normimatkailun lisäksi vai sitä korvaten. Kestävän matkailun arvostus on kuitenkin koko ajan nousussa – ainakin länsimaissa. Se ei kuitenkaan ole vielä sinänsä tae käyttäytymisen muutoksesta. Lähivuodet näyttänevät tuleeko lähilomailusta massojen juttu ja muuttaako se merkittävästi matkailun kokonaisrakennetta. Itselleni ainakin lähilomailu esimerkiksi höyrylaivoilla on pelkästään positiivinen juttu, mutta en väitä, etteivätkö esim. muun Euroopan kohteet – lähinnä Italia – kiehtoisi edelleen.

Post scriptum. Ja se kokonaisuus vielä.

Ja jotta ei jäisi epäselväksi matkailun kokonaiskoko maakunnittain (näiden tilastojen mukaan – esim. matkailutulo on sitten vielä eri asia, johon palaan toiste). Kuvassa 5 on esitetty vielä kaikki rekisteröityihin majoitusliikkeisiin saapuneet vieraat maakunnittain. Kuva sisältää vieraiden absoluuttisen määrän sekä osuuden koko maan saapuneista. On huomioitava, että siinä on sekä työ- että vapaa-ajanmatkailua ja esimerkiksi mökkimajoitus puuttuu kokonaan. Mutta kuva on kuitenkin vertailukelpoinen yllä esitettyihin kotimaisten ja ulkomaisten matkailijoiden osuuksiin, joten se antaa jonkinlaisen kokonaiskuvan, joka osuustarkasteluista jää helposti vajaaksi. Majoitusliiketarkastelun perusteella Uusimaa on omilla lukemillaan, Lapin, Pirkanmaan ja Pohjois-Pohjanmaan seuratessa sitten miljoonan saapuneen vieraan molemmin puolin.

Kuva 5. Kaikki rekisteröityihin majoitusliikkeisiin saapuneiden matkailijoiden määrät (miljoonaa saapumista) maakunnittain ja maakunnan osuus koko maan saapuneista. Lähde: Tilastokeskus; Majoitustilasto lähteestä Visiittori.fi.

Muutama sana InterRailista

Mielenkiinnolla olen seurannut keskustelua maata pitkin matkustamisen nousemisesta trendikkääksi etenkin ilmastonmuutoksen myötä. Maata pitkin matkustamisen suosio ei toistaiseksi ole vielä suurten massojen juttu – esimerkiksi lentoliikenne vain jatkaa kasvuaan – mutta tilanteet voivat muuttua: esimerkiksi Lapin yliopiston matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutin johtaja Antti Honkanen toteaa Maaseudun Tulevaisuudessa, etä trendit lähtevät pienistä ryhmistä liikkeelle. Joka tapauksessa todennäköistä on, että maata pitkin matkustamisen suosio ei ainakaan laske. Esimerkiksi aiheelle omistautunut Facebook-ryhmä on kasvanut nopeasti (Maata pitkin matkustavat) ja rautatieyhtiöt ovat alkaneet tarjota Interrail-lippuja varsin moniin tarpeisiin: nyt pystyy ostamaan jo kolme kuukautta voimassa olevia lippuja (ks. esim. Junamatkailua Euroopassa jopa kympillä per päivä). InterRail 1970–80-luvuilla on myös oma Tampereen yliopiston historian oppiaineeseen tehtävän väitöstutkimukseni aihe, joten ajattelin sen taustoja avata tässä hieman.

Vuoden tuotteesta vuosikymmenien hitiksi

InterRail -72 oli alunperin suunniteltu kestämään vain vuoden, kuten jo tuo alkuperäinen nimikin osoittaa. Kansainvälinen rautatiejärjestö UIC (Union Internationale des Chemins de fer) halusi juhlistaa 50:ttä toimintavuottaan julkistamalla rautatiekortin alle 21-vuotiaille eurooppalaisnuorille rautatiepassin, jolla pystyi matkustamaan rajattomasti kuukauden aikana. Osittain kyse oli myös rautatiejärjestön huolesta junamatkailun vähenemisestä: ajateltiin, että tarjoamalla nuorille mahdollisuus halpaan rautatiematkailuun, pystyttäisiin nämä sitouttamaan rautatiematkustajiksi myös vanhempina. Tämä aspekti suunnitelmassa oli kenties hieman utopistinen, mutta tuote itsessään alkoi myydä todella hyvin. Etenkin Pohjoismaat nousivat nopeasti myyntitilaston kärkeen, mikäli mitataan maittain myytyjä lippuja per väkiluku.


Suomessa vuonna 1973 myytyjen interrail-lippujen määrä vastasi yli viittä prosenttia kaikista maan 17–20-vuotiaista nuorista!

Lähde: InterRail -myyntitilastot, kirjoittajan kokoelma

Osittain alkuvuosina myytyjen lippujen määrä Suomessa nosti mm. se, että ruotsalaisnuoret kävivät ostamassa lippuja Suomesta: ostomaassa sai vain 50 prosentin alennuksen junalipuista, muualla matkustaminen oli ilmaista. Tällä kikkailulla ruotsalaiset pääsivät aloittamaan matkansa samantien ilmaiseksi. Tämä porsaanreikä lippukaupassa kuitenkin tukittiin pian.

Kultakausi 1980-luvun lopulla: uusia ryhmiä matkustajiksi – ja nopea romahdus

Kun rautatieyhtiöt olivat päättäneet jatkaa lippujen myyntiä vuodesta 1972 eteenpäinkin, nousi nopeasti esille tarve miettiä ikärajoja ja kortin voimassaoloaikoja. Esimerkiksi vuonna 1973 InterRail oli vain kesätuote, matkustusaika oli toukokuusta lokakuuhun, mutta jo seuraavana vuonna kortti muutettiin ympärivuotiseksi. Ikärajat nousivat kahteen otteeseen: ensin vuonna 1976 ikärajaksi päätettiin 23 ja vuonna 1979 26.

Ote muistiosta, jossa tiedusteltiin Inter-Railin onnistumista kansallisilta rautatieyhtiöiltä. Kansallisarkisto, Valtionrautatiet, Rautatiehallitus, Talousosasto,Yleisten asiain kirjeistö.

Aikuisten InterRail mahdollistui vasta 1989 ja ensin sitä myytiin vain Pohjoismaissa. Tämäkin kertoo osaltaan tuotteen suosiosta juuri Pohjolassa. Seniorikorttejakin kokeiltiin jo 1970-luvun viimeisenä vuonna testimielessä: yli 65-vuotiaat pääsivät tuolloin matkaan nuorison jalanjäljille tutustumaan ”Eurooppaan”. Kuitenkin myynnin pääpaino oli koko ajan nimenomaan nuorisolipuissa, ja myös sen suosio oli suurinta.

InterRailin kultakausi sijoittui 1980-luvun lopulle ja aivan 1990-luvun alkuun. Kaikkien myytyjen korttien (nuoriso+muut) määrässä suosituin vuosi oli 1991 (yli 400 000 myytyä lippua Euroopassa) ja vielä seuraavanakin vuonna lippuja vielä myytiin, mutta selvästi vähemmän. Vuosi 1993 oli myytyjen korttien määrässä romahdusvuosi: tähän osasyynä olivat mm. Jugoslavian hajoamissodat. Seuraavana vuonna tehty vyöhykeuudistus ei ainakaan auttanut asiaa, vaan lippujen myyntimäärät jäivät edelleen noin kolmannekseen huippuvuosista. Sittemmin lentoliikenteen vapautuminen ja siitä hyötyneet halpalentoyhtiöt veivät suurimman terän InterRail-matkailulta. Mielenkiintoista onkin nähdä, miten nykyinen maamatkailun trendi – tai ainakin orastava sellainen – vaikuttaa junalippujen kysyntään: ainakin asia on enenevässä määrin esillä.

InterRail muistelukerronnassa ja valokuvissa

Omassa tutkimuksessani – sikäli kun sille olisi taas aikaa ja rahoitusta – keskityn hahmottamaan, millaisia asioita InterRaililta muistetaan eli millaiseksi se muotoutuu muistelukerronnassa ja millaiset kokemukset ovat ylipäätään muistamisen arvoisia. Apuna kerronnassa ovat toimineet valokuvat ja joissain tapauksissa myös päiväkirjat. Lisäksi tarkastelen muistoissa esiintyviä kuulumisen kokemuksia eli sitä, miten haastateltavat kokivat itsensä suhteessa muihin reilimatkallaan. Yksi mielenkiintoinen aspekti on myös nuorison kansainvälistyminen ja pohjoismaisen nuorison Eurooppa-suhde. Suomestahan on perinteisesti lähdetty ’Eurooppaan’, mikä jo sinällään kertoo jotain.

Toistaiseksi olen tehnyt Suomessa 19 haastattelua 1970–80-lukujen reilaajille ja käynyt läpi asiaan liittyvän arkistoaineiston Suomessa ja osittain myös Norjassa. Mielenkiintoista on ollut havaita, kuinka vähän tällaisesta massailmiöstä on säilynyt virallista arkistomateriaalia. Siksikin haastattelut antavat mielenkiintoisen ja rikkaan kuvan koko ilmiöstä, etenkin yhdistettynä valokuva- ja päiväkirjamateriaaliin. Lisäksi viime vuoden touko-lokakuussa yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa toteutettu muistitietokeruu tuotti mielenkiintoisen aineiston, jota analysoin paraikaa.

Joku voisi tietysti kysyä, miksi tällaista tutkin. Ja hyvä kysymys se onkin. Ainakin tutkimus tuottaa uutta tietoa muistamisen arvoisista kokemuksista – mikä on mielenkiintoista paitsi matkailu-/historiantutkimuksellisesti niin myös ihan käytännön matkailubisneksen kannalta. Haastatteluissa on noussut esiin yllättäviä asioita juuri kokemuksista. Lisäksi on mielenkiintoista, mihin matkalla olleet nuoret kokivat kuuluvansa tai mihin he ylipäätään tunsivat yhteenkuuluvuuden tunteita: kuinka paljon esimerkiksi ’nuoruus’ tai pohjoismaisuus yhdistivät ja miten vaikkapa kansallisuus koettiin (repuissahan oli muuten monilla kansallislippu, mikä nykypäivän näkökulmasta saattaa herättää hieman toisenlaisia merkityksiä) . Haastatteluiden analysoimisen myötä avautuu lisäksi koko ajan uusia näkökulmia asiaan.

Seuraavaksi vuorossa ovat Ruotsissa ja Norjassa tehtävät haastattelut. Lisäksi olen kirjoittamassa aiheesta tietokirjaa, joten varmasti näitä reilaamiseen liittyviä juttuja tulen kirjoittamaan tännekin vielä lisää.

Ruokaa ja juomaa Tampereella – listaus nro 3

Kauppahallin kattoa
Kuva Laura Vanzo.

Olen useasti erilaisissa matkailuun liittyvissä tutkimuksissa – etenkin soveltavissa kyselytutkimuksissa – miettinyt kulttuurin käsitettä, kun matkailijalta tiedustellaan, mistä hän on jossain kohteessa tai maassa kiinnostunut. Kulttuurin alle menee käytännössä kaikki inhimillinen toiminta ja siksi esimerkiksi kulttuurimatkailu on käsitteenä hieman haastava – näistä käsitteistä lienee paikallaan kirjoittaa joskus enemmän. Ajatus kulttuurista nousi tässä esille, kun mietin, mitä esimerkiksi kaupunkikulttuuriin tai -elämyksiin oikeastaan kuuluu. Ainakin itselleni oleellisena osana ruoka ja juoma.

Kauppahalli

Tampereen kauppahalli on ilman punakeltaisia (vai ovatko Tampereen lasit keltavihreät tai sinioranssit) lasejakin erittäin mielenkiintoinen vierailukohde Suomen kauppahallien joukossa – onhan se myös Pohjoismaiden suurin lajissaan. Hallissa on onnistuttu säilyttämään hyvä suhde tuote/elintarvikemyynnin ja kahviloiden sekä ravintoloiden välillä. Osansa tässä on varmasti ollut hallin kauppiasyhdistyksellä ja Tampereen kaupungilla: kauppiaaksi halukkaita olisi enemmän kuin voidaan ottaa, jolloin on voitu miettiä hieman myös kokonaisuutta. Siitä pisteet ’sääntelylle’, vaikka monessa muussa asiassa se ei välttämättä kovin hyvin toimikaan.

Ravintola 4 Vuodenaikaa

Oma suosikkiravintolani Tampereella sijaitsee ei-niin-yllättäen kauppahallissa. Yoni Ichtertzin luotsaama 4 Vuodenaikaa on erinomainen lounaspaikka ja olenpa siellä viettänyt useammankin iltayksityistilaisuuden – mm. omat syntymäpäiväni –kauppahallin jo sulkeuduttua. Kauppahallin tunnelma yhdistettynä ranskalaiseen keittiöön ja hyviin viineihin on oikein toimiva konsepti. Usein lounasaikaan vielä joutuu/pääsee (valitse omasi) ’epäsuomalaisesti’ samaan pöytään muiden ihmisten kanssa, jolloin saattaa syntyä jopa keskustelua vieraiden ihmisten kanssa.

Pitkäaikainen suosikkilounasannokseni on ollut ranskalainen kalakeitto ja kehnoon annokseen en ole vielä paikassa törmännyt. Ehkä joskus vielä voisi kokeilla vähän laajemminkin listaa läpi, urautuminen kalakeittoon on nimittäin ollut melko vahva. Joka tapauksessa etenkin hallin lähellä asuessani lauantaipäivän kruunasi usein 4 Vuodenajan hidas lounas.

Lounaskahvila Vesta

Toinen kauppahallin vakipaikkani on pienehkö lounaskahvilla hallin länsikäytävällä. Vestassa on tarjolla vaihtuvia arkiruokalounaita ja nälkä lähtee aina. Erityisesti broilersalaatti sekä lohikeitto kuuluvat omaan vakiorepertuaariini. Liikaa paikkoja ei ole, joten lounasaikana huonolla tuurilla joutuu odottamaan hetken. Lisäpisteet paikan hyvästä asiakaspalvelusta ja jälkkärikakkuvalikoimista!

Gastropubit

Kauppahallin lisäksi ajattelin nostaa tähän toisen itselleni tärkeän tamperelaisen ruoka- ja kaupunkikulttuurin muodon – kuinka moni ehti ajatella siipiä? – eli gastropubit.

Oli muuten pakko tarkistaa määritelmä, mitä ne oikeastaan ovat. Tässä kaksi määritelmää: Merriam-Webster: ”a pub, bar, or tavern that offers meals of high quality” tai Oxford Living Dictionaries: ”A pub that specializes in serving high-quality food.” Eli vissiin siis hyvää ruokaa perinteisen pubin miljöössä. Laitan yhden suosikkipaikkani nyt tähän alle ja muista sitten sen jälkeen yleisemmin.

Soho

Soho on ollut oma suosikkipubini perustamisestaan eli vuodesta 2004 lähtien. Alun perin tulin Sohoon kavereiden kanssa katsomaan Valioliiga-futista, kun naapurissa oleva O’Connell’s oli usein pelipäivinä tukossa. Sohossa viehättää mainio pubiruoka, mm. Nordic Breweryn juomat (ja vaihtuva hanatuote) ja erinomainen henkilökunta. Lisäksi Sohossa joutuu harvemmin jurottamaan itsekseen nurkassa, jos ei halua, eli paikka toimii ihan oikeasti pubin alkuperäisessä merkityksessä, ’olohuoneena’. Osasyynä tähän on toki se, että pubilla on pari futis-/futsaljoukkuetta (+ kaksi jääkiekko- ja yksi pesisjoukkuetta), joissa olen itsekin potkinut.

Sohossa järjestetään myös paljon erilaisia dj-iltoja, torstain pubivisa ja toki edelleen futismatsit näkyvät screeneiltä – suosituimpien pelien aikaan paikka on usein aika tukossa. Niin ja Manchester Cityn pelit menevät sitten aina paikalliskilpailijan pelien edelle. Ruokalista uudistunut ja kasvisruokaan on panostettu, vaikka oma suosikkini on silti edelleen kunnon sinihomejuustopalan sisältävä klassikko eli Soho-burger.

Muut gastropubit

Muista saman ketjun gastropubeista omat suosikkini ovat Tuulensuu ja Nordic. Edellinen on belgialaistyyppinen ja jälkimmäinen nimensä mukaisesti skandinaavinen pub. Tuulensuun olutvalikoima on omaa luokkaansa, mutta siellä tulee käytyä aika harvoin johtuen lähinnä sen sijainnista kosken länsipuolella eli liian kaukana kotoa. Nordic puolestaan ’kärsii’ omalla mielikuvakartallani sijainnistaan liian lähellä Sohoa. Kumpaakin voi kuitenkin suositella. Anekdoottina omista suosikkipaikoistani voi nostaa esiin myös kesäravintola Rillingin: en tiedä mistä muualta – ainakaan Tampereelta – saisi kapsalonia! Jos termi ei ole tuttu, kannattaa lukea tämä Janne Flinkkilän erinomainen juttu.

Maailman saunapääkaupunki – elämyslistaus nro 2

Auringonlasku Rauhaniemessä kesällä 2018

Edellisessä kirjoituksessa nostamani elämykset tai elämysmahdollisuudet keskittyivät paljolti luontoon tai sen liepeille. Tampereen ollessa kuitenkin kaupunki – eräiden syrjäisten rannikkokaupunkien edustajat voivat olla eri mieltä — lienee paikallaan nostaa esiin myös tamperelaisen kaupunkikulttuurin parhaita puolia lähtien jälleen liikkeelle kuitenkin järvien läheltä eli saunoista.

Tampereella on kerrassaan erinomainen yleisten saunojen verkosto. Aivan suotta ei kaupunki ole julistautunut – melko reteästi – maailman saunapääkaupungiksi. En tosin tiedä, moneltako taholta on tullut tunnustukset tälle julistukselle, mutta eihän sen tarvitse antaa julistuksia laannuttaa.

Rauhaniemen kansankylpylä

Tämä on yksi suosikkisaunoistani ja kesällä myös suosikkiuimarantani. Tämä höyrylaiva Kurun uppoamisvuonna, 1929, avattu sauna oli aiemmin itselleni pääasiassa avantouintipaikka. Nykyään, kun avannossa tulee käytyä harvemmin, Rauhaniemi on noussut esiin myös kesäuimarantana. Hiekkarannoilla en ole oikein ikinä viihtynyt, joten ’Rompsin’ kallioinen ranta on ehkä siksikin vedonnut eniten. Lisäksi maisema Näsijärvelle on tosi komea ja saunan lauteilla kuulee aina parhaat totuudet asiasta kuin asiasta.

Nykyisin saunasta on tosin tullut sen verran suosittu, että joinain käyntikertoina on tuntunut suorastaan ruuhkaiselta. Onneksi paikassa on kaksi saunaa, mikä tasaa hieman ruuhkaisuutta.

Tullin Sauna

Toinen, tuore sauna, jonne voisin viedä kyläilijöitä, on Tullin alueella sijaitseva Tullin sauna. Pelkäksi saunaksi tituleeraaminen tekee tosin vähän vääryyttä paikalle, koska sen yhteydessä sijaitsee myös oivallinen ravintola (tai bistro, kuten he itse määrittelevät). Konsepti on hyvä: saunaan mennessä saa tarvittavat kamppeet mukaan sinkkiämpärissä eli pyyhkeen, pefletin ja mukin. Kuulemma myös lainauima-asun, mikäli oma jäi kotiin. Ja baarin puolelta myös juomat mukaan.

Tullin Sauna -projektin isällä, myös Dream Hotel & Hostelia pyörittävällä, Ville Virkillä oli alunperin ideana, että saunaan olisi tullut myös puukiuas, mutta tämä taisi mennä rakennusteknisesti liian hankalaksi. Sähkökiukaatkin toimivat mainiosti ja ainakin itse tykkään myös mahdollisuudesta vilvoitella vanhalla lastauslavalla. Muutenkin paikan sisustus henkii talon teollista perinnettä – harmaa betonikin voi olla tyylikästä.

Tullin Sauna avaamisen jälkeen huhtikuussa 2018.

Muita saunoja

Näsijärven puolella Rauhaniemen vaihtoehtona on Kaupinojan sauna. Moni vannoo puulämmitteisen saunan nimiin ja ainakin ennen laudeparlamenteissa käytiin kovia keskusteluja absoluuttisesti parhaasta saunasta! Mielipiteensä kullakin ja kai se on kiinni myös tottumuksesta. Oivallinen sauna on Kaupinojakin, vaikka itse Rauhaniemeen olenkin enemmän kotoutunut.

Joka tapauksessa viimeksi Kaupinojalla vieraillessani (tammikuun alussa 2019) panin merkille, että kovasti on avantouintiväki nuorentunut. Voi olla, että perjantai-illallakin oli vaikutusta asiaan, mutta ilmeisesti samansuuntaisia havaintoja on vähän muillakin. Näiden rantasaunojen säilymisen ja elinvoiman kannalta tämä on erinomainen asia.

Tamperelaisista saunoista kirjoitettaessa ei varmaan voi ohittaa Rajaportin saunaa, joka on Suomen vanhin (v. 1906) edelleen toiminnassa oleva yleinen sauna. Pohjois-Pirkkalan ja Tampereen (pohdin vielä, tunnustanko v. 1937 tapahtunutta liitosta) rajalla sijaitseva sauna poikkeaa muuten muista edellä mainituista ainakin siinä, että siellä on erilliset saunaosastot miehille ja naisille. Saunan oman historian mukaan tämä juontaa juurensa yhteissaunojen kiellosta (1920-30-luvuilla), minkä jälkeen saunaan rakennettiin ensin verho ja sittemmin väliseinä. En tiedä, johtuuko tästä erillisosastoinnista vai mistä, mutta Junnu Vainion Yleisessä saunassa -biisistä tulee itselleni aina mieleen juuri Rajaportin sauna.

Yksi hieman erikoisempi – kaupungin ulkopuolella sijaitseva – sauna on vielä tietty Peronsaaren sauna. Sauna sijaitsee Näsijärvellä saaressa. Olemme käyneet saunalla monta kertaa höyrylaiva Näsijärvi II:lla ja sauna palveleekin tilaussaunana mm. veneilijöitä.

Visit Tampere on tehnyt Tampereen saunoista kattavan listauksen, josta pääsee saunoja valitsemaan, joten muista saunoista kiinnostunut löytänee löylynsä parhaiten täältä.

Pelastavia matkailu- ja elämyspalveluita Tampereella, elämyslistaus nro 1

Näsijärvi II:n pelastusrenkaat

Tätä blogia aloittaessani halusin myös nostaa esiin joitain sellaisia matkailuun tai elämyksiin liittyviä juttuja, joita itse käytän tai joista olen kiinnostunut. Niinpä olen tähän koonnut alle listan omista tamperelaisista elämyspalveluistani tai muuten vain hienoista jutuista, jotka tarjoavat vaihtelua – tai sisältöä – arkeen. Jossain vaiheessa teen vielä vähän kattavamman esittelyn kaikista listan jutuista ja tämä lista on vain yksi osa koko listaa. Ja näin mikrovaikuttamisen kulta-aikana on syytä laittaa vastuuvapauslauseke: en ole saanut miltään listalla mainituilta yrityksiltä/toimijoilta korvausta tai hyödykkeitä.

Höyrylaiva Näsijärvi II eli ’Nässy’

Tämän vuonna 1929 rakennetun höyryhinaajan kanssa on tullut vietettyä paljon aikaa. Alusta pyörittää vapaaehtoisista koostuva ammattimiehistö, jonka tavoitteena on saada laiva säilymään tuleville sukupolville. Tätä varten perustettiin vuonna 2017 yhdistys, Höyrylaiva Näsijärvi II ry. Yhdistys omistaa laivan ja vuokraa sitä ulkopuolisille tilausristeilyille.

Mistä elämys Nässyllä sitten muodostuu? Vesillä on tietysti kiva liikkua joka tapauksessa, mutta höyrylaivalla kulkeminen on aikalailla oma juttunsa. Ensinnäkin, meno on lähes yhtä äänetöntä kuin purjehtimisessa: höyrykone pitää lähinnä matalaa suhinaa. Toisekseen, on ihan eri fiilis kulkea koivuhalkojen voimalla kuin vaikkapa öljyn. Ja kuntosali tulee samalla, kun laivaan täytyy nostella oma polttoaine kyytiin. Ja kolmanneksi, historia on aina ollut lähellä sydäntäni ja Nässyllä siihen pääsee ihan konkreettisesti kiinni. Kausikaan ei ole kovin lyhyt: viime vuonna viimeinen reissu tehtiin lokakuun viimeisenä viikonloppuna. Lähes talvikelissä järvellä on ihan oma fiiliksensä.
www.nasijarvi2.fi

Näsijärvi II Ruoveden laiturissa lokakuussa 2018. (Kuva: Sampo Rajala)

Elämys- ja ohjelmapalvelut Villipihlaja

Villipihlaja tarjoaa erilaisia elämyspalveluja, jotka enemmän tai vähemmän kytkeytyvät luontoon ja joihin itse kytkeydyn paitsi nettisivujen kehittäjänä myös perhesiteiden kautta. Yritys on perustettu tammikuussa 2019, mutta pääsin jo toissa syksynä testaamaan Aisti luontosi -työpajan pilottivaiheessa – tuolloin työnimenä oli vielä Aistipolku. Työpajassa pääsi kokemaan luontoa kaikkien eri aistien avulla. Itselleni jäi mieleen erityisesti sokkona erilaisten luonnon makujen maistelu sekä sammalmättään päällä kävely. Mielenkiinnolla odotan, millaiseksi tuo tuote on kehittynyt nyt varsinaisessa muodossaan. Ja olen luonnollisesti myös tyytyväinen, että Villipihlaja otti myös yllä mainitun Näsijärvi II:n yhden palvelupakettinsa osaksi.
www.villipihlaja.fi.

Kuuntelemassa luonnon ääniä. (Kuva: Karoliina Laitinen)

Retkiluistelu

Hurahdin retkiluisteluun muutama vuosi sitten melko tosissani. Ensimaun siitä antoi rataluistelu, jota Tampereella ja lähiseudulla pääsee harrastamaan useammassakin paikassa. Itselleni Näsijärven rata on tutuin – ja johtuen kiintymyksestäni Nässyyn myös ensisijainen vaihtoehto. Näsijärven rataa pitää Hiking Travel Hit, jolta saa myös vuokrattua luistimia ja muuta tarvittavia välineitä (sauvat, kypärät ym.). Hit järjestää myös maksullisia retkiluisteluretkiä. Hieman lisää tarinaa yrityksestä löydät mm. tästä postauksestani.

Varsinaisesti maailma avartui kuitenkin Suomen Retkiluistelijoiden tulokaskurssin jälkeen v. 2016. Tuota kurssia ja retkiluistelijoiden jäsenyyttä voikin varauksetta suositella kaikille. Vapauden tunne, minkä avojäällä saa, on kerrassaan mahtava. Ja retkiluistelijoiden jäsenenä turvallisuusasiat (”älä lähde yksin”-periaate ja turvallisuusvarusteet) ovat aina ensimmäisenä, mitä ei voi liikaa korostaa.
Muita ratoja Tampereella/lähiseudulla (muitakin on):
– Tohloppi
Saarikylien retkiluistelurata

Retkiluistelua Vankavedellä, Kurun lähellä.
Luisteluretkellä Vankavedellä, Kurun ja Teiskon välillä.

Kaupin metsä ja polut

Kaupin metsät ovat itselleni paikka, jossa pääsee irti. On upeaa, että ihan vierestä löytyy paikka, jossa pääsee lähes kansallispuistomaiseen luontoon. Etenkin rantapolut Kaupista Tapatoralle ja Niihamaan juurakkoineen ovat ahkerassa käytössä. Talvisin kävelyreitit tosin ovat vähän rajoittuneempia hiihtolatujen määrän vuoksi, mutta siitä huolimatta tärkeitä.

Juurakkoa Kaupin rantapoluilla.

Tässä yllä nyt muutama nosto. Lista jatkuu seuraavassa kirjoituksessa.

Matkailututkijan mietteitä

Syy koko tämän blogin perustamiseen lähti oikeastaan siitä, kun aloin rakentaa nettisivuja Tmi Villipihlajan palveluille. Syntyi ajatus, että kun kerran näiden asioiden kanssa myös työskentelen, niin voisinko samalla kirjoittaa matkailusta ja elämyksistä myös jotain vähän ’kevyempää’ ja samalla tukea muuta kirjoittamistyötä tällaisen hieman luovemman tekemisen ääressä. Vaikka ei kai tiikeri raidoistaan pääse eli tekstissä näkynee kuitenkin oma taustani tutkijana. Mutta ainahan sitä voi kokeilla.

Tarkoitukseni näissä blogipostauksissa oli aluksitarkastella tarjolla matkailu- ja elämyspalveluita, mutta hiljalleen blogi on painottunut enemmän höyrylaiva- ja retkiluistelujuttuihin. Blogin nimi voisi nykyään (2023) yhtä hyvin olla Laivoja ja Luistelua… Mutta sanat, jotka kirjoitin perustaessani blogin, ovat edelleen ajankohtaiset: ”sekalainen kattaus kaikkea siis, mutta aika näyttänee, mitä tästä tulee ja mihin suuntaan kirjoittaminen painottuu.”

Oma taustani

Kiinnostuin matkailusta todenteolla oikeastaan vuonna 2001, kun aloin työskennellä kesäisin höyrylaiva Tarjanteella, joka on Tampereen ja Virtain välistä noin 120 km pituista reittiä kulkeva, viimeinen pitkänlinjan matkustajahöyrylaiva. Yksi asia johti toiseen ja huomasin seuraavana vuonna yllättäen löytäneeni itseni silloisen Joensuun yliopiston koordinoiman Matkailualan verkostoyliopiston (Mavy) kursseilta. Mavy-opinnot laajensivat käsitystäni – eivät sentään tajuntaani – matkailu-ilmiöstä ja aloin katsella koko asiaa vähän uudenlaisista näkökulmista. Samalla myös matkailuala ”oikeiden töiden” sektorina alkoi kiinnostaa.

Kirjoitin graduni lopulta Näsijärven laivaliikenteen muutoksesta maailmansotien välisenä aikana, joten onnistuin yhdistämään – ainakin jollain tavalla – kaksi itselleni tärkeää asiaaa: höyrylaivat ja matkailun. Samalla Tampereen yliopiston Tutkimus- ja koulutuskeskus Synergosissa aukesi paikka eräässä matkailuhankkeessa – selvitimme Lempäälän Ideaparkin matkailuvaikutuksia – ja pääsin tutkimaan matkailua ihan oikeasti. Erilaisia ja monipuolisia matkailututkimushankkeita teinkin sitten lopulta kahdeksan vuoden ajan (2008–2016), kunnes jäin tekemään InterRailia käsittelevää väitöskirjaani apurahalla ja samalla siirryin osa-aikaiseksi tuntityöntekijäksi Tutkimus- ja Analysointikeskus TAK:iin, jossa yhä työskentelen matkailutulon, matkailijakokemuksen ja ylipäänsä matkailu-/matkailijatiedon parissa. (Kannattaa muuten tutustua TAK:n Visiittori-palveluun, josta löytää helposti matkailun tilastotietoa visuaalisessa muodossa eri alueilta). Reilausta koskeva väitöskirjani on nyt (3/2023) ensimmäisen artikkelin osalta valmis, toista viimeistelen ja kolmas on työn alla myös.

Erilaisia matkailuun liittyviä tutkimus- ja kehitysjuttuja on siis tullut tehtyä paljon, mutta tällaista blogi-asiaa en juuri ole kokeillut. Ei siis muuta kuin Koskelan Jussia lainatakseni: ”Ja tosta se alkaa.”

Edit. Alkuperäistä artikkelia päivitetty hieman maaliskuussa 2023.