Kuva: Gustaf Adolf Welin, 1930-luvun alku, Museovirasto. CC BY 4.0
On kerrassaan erinomainen asia, että Särkänniemen ja Mustanlahden sataman aluetta kehitetään vetovoimaisemmaksi, kuten esimerkiksi Aamulehdestä 22.1.2021 saimme lukea. Sataman käyttäjänä ja sieltä laivaliikennettä harjoittavana tahona esitän kuitenkin huoleni laivaliikenteen ja alueen satamatoimintojen heikentämisestä suunnitelmissa Kortelahteen kaavaillun sillan osalta.
Kuva: Tampereen yhdyskuntalautakunnan oheismateriaali 26.1.2021: viitesuunnitelma. Kuva: Tampereen yhdyskuntalautakunnan oheismateriaali 26.1.2021 (Arkkitehdit MY): viitesuunnitelma. Ehdottamani paikka sillalle oranssilla.
Kortelahden ylittävä silta on sitkeästi paikallaan eikä yhdelläkään eri yleisötilaisuuksissa esitetyllä perustellulla, kriittisellä mielipiteellä ole muutosta tullut. Niinpä esitän nyt julkisesti kaavaehdotukseen muutosta, jolla satamatoiminnot häiriintyisivät mahdollisimman vähän:
Kortelahden ylittävä silta siirretään kuvissa esitellystä kohdasta Kortelahden pohjukan alkamiskohtaan (70 m nykyisestä länteen/lounaaseen). Tämän etuna olisi suora pääsy kaavailtuihin Järviluontokeskukseen ja hotelliin. Ennen kaikkea siirto jättäisi hieman enemmän operointitilaa satamaan kiinnittyville aluksille. Alikulku ei nimittäin ole sillan suurin ongelma, vaan estevaikutus, jonka se tekee alusten operoinnille. Sataman nykyiset alukset eivät ole mitään supermoderneja risteilijöitä keula- tai kääntyvine potkureineen. Siksi tilaa on syytä olla, ja silta tuossa paikassa vähentää tätä tilaa merkittävästi. Tämän vuoksi pitäisin sillan siirtoa onnistuneena kompromissina kaikkien kannalta.
Alueen kehittämiskeskusteluissa olen hymähdellyt, että jostain syystä sataman ollessa kyseessä historialliset ja maisemalliset arvot eivät paljoa paina (vrt. tapaus tavara-asema). Jostain syystä tuosta sillan linjauksesta on tullut erikoinen periaatekysymys. Suora linja kun ei mielestäni ole riittävä peruste aiheutettuun haittaan nähden ja kevyttä liikennettä ajatellenkaan sillan linjaus vuonna 1915 rakennettujen, suojeltujen satamarakennusten välistä ei ole onnistunut.
Mustanlahden satamassa on ollut satamatoimintaa 1830-luvulta ja 1900-luvun alusta nykyisessä muodossaan. Tämä ei todellakaan tarkoita, että mitään ei saisi tehdä tai muuttaa, mutta muutoksia tulisi tehdä alueen historiallisia arvoja kunnioittaen. Mustalahden satama-alue onkin nostettu arvokkaaksi kulttuuriympäristöksi vuoden 2012 selvityksessä. Satamassa on muun muassa historiallisten laivojen rivistö, joka on Suomenkin mittakaavassa harvinaisuus. Muuallakin Suomessa, kuten Savonlinnassa näitä tietysti on, mutta esimerkiksi Saimaalla on myös arvostusta ja ymmärrystä vesiliikenneperinnettä kohtaan. Ehdotetulla siltaratkaisussa tuossa kohdassa tapahtuu väistämättä se, että tämä rivistö hajotetaan, koska tilaa ei yksinkertaisesti ole.
Kuva: 1930-luvun alku Gustaf Adolf Welin; Museovirasto, CC BY 4.0
Jos sillan ehdotettua paikkaa siirrettäisiin 70 metriä länteen, saataisiin kompromissi, jossa lähes kaikilla olisi hyvä mieli eikä tehtäisi typeryyksiä ihan vaan ”koska me voimme” -periaatteesta. Fiilistellyt ’elämystoiminnot’ ja suunnitelmien myötä tulevat kävijämassat ovat sinänsä erinomaisia asioita, mutta on varottava, että kehittämisellä ei ensin kehitetä perustoimintoja kuoliaaksi. Ulkoilmamuseota en kaipaa: silti satama ilman laivoja on varmasti kiva olohuone, mutta ei enää satama.
Artikkelikuva: Gustaf Adolf Welin, 1930-luvun alku, Museovirasto. CC BY 4.0
Viime päivinä on tullut valitettavan paljon uutisia jäihin putoamisista. Pääsipä oma äitinikin uutisen aiheeksi, kun halusi kertoa tarinansa varoittavana esimerkkinä. Koronapandemia on saanut ihmiset ulos ja luontoon, mikä on tietysti hyvä asia. Valitettavasti vain näyttää siltä, että jäällekin on lähdetty aika heppoisesti, vaikka kantavuus on paikoin ollut hyvinkin kyseenalainen. Viime vuonna (2020) jäihin hukkui kaikkiaan 28 ihmistä, kun edellisenä vuonna (2019) luku oli kuusi.
Miksi sitten näitä onnettomuuksia ja läheltä piti -tilanteita tapahtuu niinkin paljon kuin tapahtuu? Emmekö Suomessa ole tottuneet liikkumaan jäillä? Retkiluistelijana – kohtuullisen turvallisuushakuisena sellaisena – tämä aihe kiinnostaa myös oman harrastukseni kannalta. Heti tähän alkuun totean, että tässä esitetyt ajatukset eivät edusta mitään muuta tahoa kuin itseäni eivätkä riitä sellaisenaan turvalliseen jäillä liikkumiseen. Toivon kuitenkin, että näistä joku voisi innostua ottamaan jäällä liikkumisesta lisää selvää.
Ainakaan jäävalistuksen määrästä putoamisluvut eivät sinänsä voi olla kiinni. Jäästä on varoiteltu, jopa peloteltu paljon ja pitkään. 1960-luvun alun tietoisku lienee jo monelle tuttu. Pikku Kakkosen klassinen jäävaroitus vuodelta 1984 puolestaan on itsellänikin syöpynyt syvälle sieluun. Vielä nykyäänkin, kun näen uhmakkaasti jäälle lähteneen nallen kauhuissaan olevan naaman avannossa, tulen jotenkin ahdistuneeksi. ”Kuinka se nyt niin tyhmä oli, että lähti uhmakkaasti vaan lammen läpi eikä fiksusti kiertänyt, kuten kaverinsa.”
Heikoista jäistä on varoitettu pitkään, joten asia sinänsä ei ole uusi. Tosin ”älä mene heikoille jäille” on muuten aika koominen lause. Kuka oikeasti menee tahallaan heikoille jäille? Ongelma taitaa ennemmin olla heikon ja kantavan välisen arviointikyvyn puuttuminen tai pettäminen.
Olenkin miettinyt, voisiko jäävalistukseen alkaa hiljalleen lisätä myös oppimiseen ja opetteluun kannustavaa sävyä pelottelun sijaan? Toistaiseksi valistus on perustunut aika pitkälle ”älä tee, älä mene” -malliin. Samalla esimerkiksi retkiluisteluharrastus perustuu lumettomiin jäihin, joita etenkin alkukaudesta on tarjolla. Lumettomien tai vähälumisten talvien lisääntyessä retkiluistelun harrastajamäärät vain todennäköisesti kasvavat. Niinpä tämä ”älä mene ollenkaan jäälle” -malli ei ole kovin toimiva, vaikka toki ymmärrän esimerkiksi pelastuslaitoksen kannan massoille tiedottamisessa. Mutta siitä huolimatta, opettamista voisi noissakin jutuissa lisätä. ”Opi perusasiat” lauloi laululiikkeen Agit Prop 1970-luvulla ja vaikka ainakaan toistaiseksi jää ei liene kommunismia edes erään europarlamenttiedustajamme mielestä, niin lause itsessään on erittäin toimiva. Jäälläkin voi liikkua turvallisesti, mutta ilman tietoa perusasioista se on hankalaa.
Esimerkiksi Suomen retkiluistelijat – Finlands Långfärdsskrinnare, johon itsekin kuulun, kouluttaa jäseniään turvalliseen jäällä liikkumiseen. Tulokaskursseilla kaikille uusille jäsenille annetaan perustiedot ja -taidot turvalliseen jäälläliikkumiseen luentojen ja käytännön retken muodossa. Taitoja voi sitten myöhemmin vielä syventää erilaisilla jatkokursseilla, joita järjestetään esimerkiksi omatoimiretkien järjestämiseen tai seuran omaan vetäjäkoulutukseen. Myös plutausharjoituksiin (eli jäihintippumisharjoituksiin) osallistumista suositellaan kaikille seuran jäsenille.
Avannosta pelastautumisen opettelu onkin tärkeää (esim. tästä perusohjeet), mutta vielä tärkeämpää olisi ehkäistä tilanteita, joissa sinne joudutaan. Plutaus kun on yleensä aina jonkinlaisen virhearvion tulos. Monessa median jäistä varoittelevassa tai jäihin putoamisista kertovissa jutuissa (kuten tuossa äitinikin tapauksessa tai tässä Iltalehden jutussa ) muistetaan kyllä mainita, mitä tehdä, kun jää pettää. Mutta harvemmassa jutussa muistetaan kertoa, mitä voisi tehdä ENNEN kuin sinne avantoon on päätynyt.
Vertailun vuoksi: Koska olette nähneet liikenteessä jalankulkijalle suunnatun valistuksen sisältävän lauseen ”toimi näin, kun olet jäänyt auton alle” tai sähkölaitteiden osalta ”kuusi vinkkiä sähköiskun jälkeen toimimiseen”? Toki hyviäkin jääaiheisia valistusjuttuja on kirjoitettu, kuten esimerkiksi tämä Suomen Kuvalehden kuuden vuoden takainen Pekka Tyllilän haastattelu, jossa avataan syitä putoamisille vähän tarkemmin.
Jääsauvalla jäätä piikkaamassa alkutalven jäillä.
Mitä sitten voisi itse kukin tehdä? Ainakin jään tutkimisen ja muodostumisen taitoja voi ja kannattaa opetella jo etukäteen ennen jäälle menoa. Jää on itse asiassa aika kiehtovaa – ja haastavaa – juuri siksi, että kahta samanlaista jäävuotta ei ole. Olosuhteet vaihtelevat riippuen vuodesta ja ajankohdasta. Samalla järvellä tai vesialueella voi olla hyvinkin erilaisia kohtia tai jäätyyppejä. Teräsjää ja kohvajää ovat rakenteeltaan ja kantavuudeltaan täysin erilaisia. Esimerkiksi nyrkkisääntönä voi sanoa, että 5 cm:n teräsjää kantaa 125 kiloa, mutta kohvaa tarvitaan noin kaksinverroin. Tähän on kuitenkin suhtauduttava terveellä varovaisuudella, koska jään laatu vaihtelee paljon, jopa pienelläkin alueella. Jäätä pitää lisäksi tutkia koko ajan: ei riitä, että kotirannassa mittaa, että on tarpeeksi tai että on tarpeeksi hyvälaatuista jäätä. 10 metrin päässä tilanne voi olla ihan toinen. Lisäksi esimerkiksi meri- ja järven jäissä on eroja kantavuuden osalta mm. suolapitoisuuden takia. Tarkempaa tietoa jäästä ja sen synnystä ja arvioinnista voi lukea vaikka tältä Skrinnarien sivuilta.
Pienellä kirveellä pala jäätä irti mitattavaksi. Kuva: Risto Kangasniemi Jään paksuusmittaus käynnissä. Kuva: Risto Kangasniemi
Jäällä liikkumisen turvallisuutta lisäävät perusjutut olisi myös hyvä olla hanskassa. Näitä toki toistellaan monessa paikassa, mutta siitä huolimatta tässä vielä muutama perusasia. Listaan voisi tietysti laittaa paljon muutakin, joten se ei ole mikään täydellinen opas, mutta kuitenkin. Kaveri on aina hyvä olla mukana jäällä liikkuessa. Yksin liikkuessa riskit kasvavat merkittävästi.
naskalit (saataville; repussa niistä on vähemmän hyötyä)
haararemmillä ja lantiovyöllä varustettu reppu, jossa täydellinen vaihtovaatekerta vedenpitävästi pakattuna (auttaa myös kellukkeena). Pyyhekään ei ole pahitteeksi.
heittoliina helposti käden ulottuvilla. Tällä voi pelastaa paitsi oman, myös jonkun toisen hengen, jos tilanne sattuu eteen.
jään tunnusteluun sopiva väline, luistelussa jääsauva, muutoin tuura)
Itse käytän alkukauden jäillä myös välikuivapukua. Se ei sinänsä pelasta, mutta antaa lisäaikaa.
Turvavälineiden käyttöä kannattaa harjoitella etukäteen ja myös mielikuvissa. Tositilanteen kohdatessa se voi olla aika haastavaa. Kuivaksi jääneen kaverin on hyvä ohjata tilannetta ja rauhoitella jäihin pudonnutta. Tämänkin takia yksin liikkuminen on iso riski.
Jäällä edetessä jäätä tutkitaan tarpeeksi usein eri aistein (tunto (jääsauvalla paksuutta ja jäänlaatua mitaten), kuulo, näkö) jne. Jää voi heikentyä merkittävästi lyhyelläkin matkalla muun muassa virtausten, jäätymisolosuhteiden tai tuuliavantojen takia. Jäätymisalueen rajan tai railon tulisi aina olla tutkimisen paikka, samoin kuin perinteisten ’riskipaikkojen’ (ojansuut, salmet, niemenkärjet, rantapuiden aluset jne). Luminen jäänpinta vaikeuttaa lukemista merkittävästi.
Erilaiset sääolosuhteet vaikuttavat merkittävästi jäätymiseen: esimerkiksi jään pinnalla oleva lumi tai pilvinen taivas hidastavat jäätymistä todella paljon, vaikka pakkasta olisi tarpeeksi. Samoin järvet ovat hyvin erilaisia esimerkiksi syvyyden, selkävesien ja virtausten suhteen. Siksipä joskus tuntuu vähän hassulta, kun sanotaan, että jollain alueella X on heikkoja jäitä. Saman kunnankin alueella voi olla kaikkea 20 cm jäästä avoveteen. ”Kuinka paksua jää on?”, on erittäin hankala kysymys, johon ei voi oikeastaan monestikaan vastata lyhyesti.
Yllä olevaan liittyen: vaikka paikallistuntemus on tärkeää, niin jääntuntemus/-tutkimus on vielä tärkeämpää, koska olosuhteiden vaihtelusta johtuen samassa paikassa voi olla eri vuosina täysin erilaista jäätä. Paikallistuntemus auttaa hahmottamaan, mitä vaaranpaikkoja voi olla, mutta jääntutkimusta tarvitaan silti aina. (Lisätty 13.1.2021: kiitos hyvästä kommentista Mikko Myller!)
Kevättalven jää voi olla todella petollista: vaikka aamupäivällä jää kantaisi pakkasyön jäljiltä, iltapäivällä tilanne voi olla täysin toinen. Puikkoontuneelle jäälle nouseminen on myös todella hankalaa, jopa mahdotonta. Kevätjäiden kanssa on syytä olla tarkkana.
Ylipäätään jos tuntuu, että jää arveluttaa tai tuntuu ’huonolta’, takaisin kääntyminen ei ole häpeällistä, vaan viisautta.
Pienenkin railon ylityksessä kannattaa olla tarkkana.
Iso osa jääkuolemista tulee valitettavasti yllä olevien perusjuttujen laiminlyömisestä. ”Oli tuttu paikka, olin rannan ’lähellä’” jne. ovat vähän ikäviä kuolinsyitä. Huonosti kantavaa jäätä kun voi olla tutussakin paikassa. Jonkinlaista ironiaa oli, kun äitini soitti tippuneensa jäihin, niin olimme samana päivänä luistelleet jäitä tutkien pitkän retken pienellä porukalla täysin turvallisesti. Tuollakin retkellä löysimme jäätä, jonne ei ollut menemistä. Olemmekin moneen kertaan kääntyneet retkillä takaisin, jos jää ei ole riittävän vahvaa, tai menneet huonojen kohtien ohi maan kautta kävellen.
Tälle jäälle ei ole vielä hetkeen asiaa. Mitattu kuitenkin on.
Ja sitten vielä pieni puolustus retkiluistelun ja -luistelijoiden puolesta: retkiluistelu ei ole vaarallinen laji. Suomen retkiluistelijoidenkin retkillä luistellaan kymmeniätuhansia kilometrejä vuosittain ja esimerkiksi plutauksia tapahtuu luistelukilometrejä kohden melko vähän, ja tapahtuneissakin plutauksissa harjoittelu ja turvallisuusvarusteet ovat auttaneet. Toki aina voi sattua mitä vain eikä esimerkiksi seuran jäsenkortti ole mikään henkivakuutus, mutta riskejä voi pienentää huomattavasti omalla käyttäytymisellä – ihan kuin millä tahansa elämänalueella muutenkin.
Monesti minultakin on kysytty, miksi sinne jäälle pitää päästä. No, miksi ihmiset harrastavat jotain? Luonnossa liikkuminen on jo sinänsä mieltä rauhoittavaa, jään päällä saa usein melkoisen vapauden kokemuksen ja jää itsessään on kiehtovaa juuri sen takia, että se ei ole yksiselitteistä: jokaisella retkellä oppii yleensä jotain uutta jäästä. Viime viikonloppuna retkiluisteluseuran tulokaskurssilla löysimme järveltä erinomaisia jäitä ja samalla erittäin huonoja jäitä, mikä oli opettelun kannalta erinomainen juttu. Hieman hirvitti vain katsella, kun samalla järvellä luisteli varsin huolettoman näköisiä luistelijoita ilman tietoakaan turvavarusteista. Ja samaan aikaan lumilaikut olivat edelleen pelkkää muutaman sentin sohjoa kymmenestä pakkasasteesta huolimatta.
Ja ei, en jeesustele itsekään osaavani täydellisesti. Kaikki tekevät virheitä (paitsi Kikka Korea ja Jussi Pattitussi). Plutasin viime vuonna omatoimiretkellä oman virhearvion vuoksi. Lumilaikun alla jäätyminen oli hidastunut ja vaikka kevyempi kaveri luisteli edeltä yli, itse menin ’hissillä’ alas. Tilanne oli tietysti kastumisenkin takia ikävä, mutta 30 sekunnin jälkeen olin jo jäällä ja vaatteiden vaihdon jälkeen retki jatkui 10 min päästä. Ilman turvavarusteita, luistelukavereita ja etukäteisharjoittelua tuollaisessa tilanteessa olisi voinut käydä huonosti, mutta nyt harmitti lähinnä huono arviointikyky ja jälkikäteen mietin monta kertaa, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Oppia tuli siitäkin.
Summa summarum. ”Tunne maasi” oli Suomen Matkailijayhdistyksen johtoajatus ja tunnuslause 1800-luvun lopulla, kun matkailua ja kotimaan tuntemusta haluttiin edistää. Olisikohan jonkinlainen ”Tunne jääsi” -kampanja nyt tarpeen jään lukemisen ja jäällä liikkumisen taitojen parantamiseksi?
PS. Jäistä erityisen kiinnostuneelle suosittelen Mårten Ajnen kirjaa Retkiluistelu, joka on nyt myös käännetty suomeksi. Nimestään huolimatta tämä on erinomainen tietopaketti kaikille jäilläkulkijoille!
Olen nyt ollut kolme kertaa retkiluistelukavereiden kanssa melomassa: marras-, joulu ja tammikuussa. Tänään menivät kertomaan, että monet pitävät melontaa kesälajina. En suostu uskomaan – sen verran hauskaa oli tänäänkin Kiimajoen reitillä.
Lumi ja jää loivat hienon kontrastin taivaan harmauteen ja pikkupakkanen ei vielä tehnyt jäätä juuri mihinkään. Ei edes kehoon, vaan lämpö säilyi sopivana koko reissun ajan. Samalla retkiluisteluun ostettu välikuivapuku saa uusia käyttökohteita ja -päiviä, niin hinta per reissu laskee koko ajan…
Tästä oli hyvä käynnistää ulkoiluvuosi 2021. Seuraavaksi todennäköisesti taas luistelupuuhia, kun talvi näyttää tiukentavan otettaan.
Tässä vähän tunnelmia reitiltä nopeasti kyhättynä videona.
Vuosi 2020 rientää – onneksi – kohti loppuaan, mutta jäi tästä vuodesta onneksi paljon positiivisiakin muistoja. Olen nyt tähän nostanut jonkun videon tai kuvan vesiltä joka kuukaudelta. Vain yhden, mikä tietysti jättää paljon hauskoja juttuja pois, mutta eipä näitä muuten kukaan jaksaisi lukea/katsoa läpi. Mutta pitemmittä löpinöittä asiaan, joka koostuu pitkälti retkiluistelusta ja höyrylaivoista (vähemmän yllättäen).
Tammikuu
Tammikuun hienoin vesistöhetki oli ehdottomasti tämä luistelumatka Helvetinjärven kansallispuiston alueella 10.1.2020. Toki muitakin hauskoja luisteluretkiä oli tammikuussa oli monta – kuten esimerkiksi Vesijärven peilijäällä luistelu. Omaan luistelukuvaamiseen tai pikemminkin videon koostamiseen tuli kuitenkin tästä Helvetinjärven retkestä eniten lisämaustetta, kun Niemen Kari otti hienoa dronekuvaa samalta reissulta.
Helmikuu
Runsaudenpulan kuukausi luisteluvideoidenkin suhteen. Mutta Näsijärvi on aina Näsijärvi ja nyt olosuhteet taisivat olla niin sanotusti kerran vuosikymmenessä -tasoa: peilikirkasta jäätä silmänkantamattomiin. Siksi valintana tämä Tampereelta Kuruun kuvattu video. Edellisen päivän jäidentiedusteluretki Kurusta Tampereelle olisi myös ollut kuvaamisen arvoinen, mutta silloin jää oli vielä niin tarkasti luettavaa, että kuvaamiseen ei ollut mahdollisuuksia. Välissä ollut kireä pakkasyö muutti tilanteen.
Maaliskuu
Maaliskuu oli Suomessa kuukausi, jolloin korona iski toden teolla. Naistenpäivän konsertti nousi kuuluisaksi ”koronalingoksi”. Samana päivänä olimme itse autuaan tietämättöminä tutustumassa Liesjärven kansallispuiston maisemiin.
Huhtikuu
Huhtikuussa maa oli kiinni ja jäät menneet. Vettä oli vain ’kylpyammeessa’. Niinpä oli aikaa keskittyä esimerkiksi tekemään karanteenitaidetta. Hollantilaisen Anneleos Officierin kehittämän #tussenkunstenquarantaine -haasteen hengessä väsäsin oman halpisversion Jacques-Louis Davidin Marat’n kuolemasta. Instagramiin tulvi upeita ja kekseliäitä teoksia tuon edellä mainitun hashtagin alle, kuten myös kotimaiseen #karanteenitaidetta -häsään
Toukokuu
Toukokuussa pääsikin sitten taas jo järvelle Warkaus VII -höyrylaivan koeajon myötä. Kuvassa mestarit lastaavat halkoja alukseen hieman normaalia ’modernimmin’. Kyseinen alus oli itselleni uusi tuttavuus ja vaikka koronan takia ajot jäivät vähiin, niin toivotaan, että tulevina vuosina laivaa pääsee ajamaan vähän useammin.
Kesäkuu
Kesäkuusta on oikeastaan pakko laittaa kaksi videopätkää.
Juhannuksen vietto höyrylaiva Tarjanteella oli todella kiva kokemus kevään karanteenin jälkeen. Samalla tuli myös olo, että laivan tunnettuuden eteen voisi itsekin tehdä osansa ja matkasta tehty video lähti sitten myöhemmin jakeluun Aamulehteä myöten ja on varmaan näistä omista videoistani katsotuin.
Heti Tarjanteen reissun jälkeen tuli eteen erikoisreissu, kun höyrylaiva Saaristo piti siirtää Helsingistä Savonlinnaan kesäkuun lopussa. Matkakertomus on kerrottu jo tuossa linkitetyssä artikkelissa, mutta laitan tähän kuitenkin ikimuistoiselta reissulta yhden videon. Saimaan puolella hymy oli jo herkässä, kun Erkki Junkkarista soitettiin repeatilla ja reissua on pari päivää takana… Kiitos Risto tästä pläjäyksestä!
Kohti Savonlinnaa Mäntyselällä.
Heinäkuu
Heinäkuu oli todellinen vesilläliikkumiskuukausi. Höyrylaiva Anteron keikka Sulkavan linnavuorelle ja Laukansaareen, Mikko-laivan keikat ja Savonlinnan muiden laivojen ajot. Olihan noita taas. Lisäksi Riston kanssa toteutettu huvijahdin siirto Savonlinnasta Kaarinaan jäi erikoisreissuna mieleen: matkalle mahtui myös monenlaista keliä.
Videona pieni pätkä Anteron naiskuororeissulta: laulu kuului Sulkavalla hienosti!
Naiskuoro Philomela Sulkavan linnavuorella heinäkuisena yönä
Elokuu
Elokuussakin oli vielä monta hienoa laivakeikkaa. Kuvassa yksi Mikko-laivalta Virtasalmen sillan kohdalta Savolaisen osakunnan perinteiseltä tervahöyryristeilyltä.
Mikot Virtasalmessa. Hyvin mahtuu
Syyskuu
Syyskuun vesistökuva tulee Aila-myrskyn riepottelemalta Näsijärveltä. Merimerkki on ottanut hieman osumaa ajautuen Kaupinojan rantaan.
Lokakuu
Lokakuun alussa saatiin juuri ja juuri järjestettyä perinteinen Karvalakkiregatta ennen koronan toista aaltoa. Öinen kuva Laukansaaresta.
Marraskuu
Marraskuu lienee paras aika aloittaa melominen… Ensimmäistä kertaa – kouluaikojen kokeilujen jälkeen – kanootissa Haukkajoella Leon ja Teron opastuksella ja kivaa oli. Pieni lumikerros maassa toi hauskan tunnelman.
Joulukuu
Joulukuussa retkiluistelukausi käynnistyi Pirkanmaalla jälleen. Alkukausi on jäiden osalta välillä hakemista, kuten videolta näkyy. Ero esimerkiksi helmikuun Tampere-Kuru-videoon on melkoinen, mutta tuleepahan tämäkin puoli harrasteesta esille. Aina ei luistelukaan ole sileällä flyygelipinnalla äänettömästi menemistä.
Tässäpä nyt olivat nämä 12 kuvallista koostetta kuluneen vuoden vesiltä.
Juhannuksen rentouttavalta Tarjanne-reissulta jäi käsiin melko paljon videomateriaalia. Olihan siitä sitten koostettava ’pienoisdokumentti’ laivan menneisyydestä ja nykypäivästä.
Tarjanne on viimeinen lajiaan, pitkää linjaa ajava reittihöyrylaiva Suomessa – enkä itse tiedä maailmaltakaan yhtään yhä samalla reitillä liikennöivää höyrylaivaa, joka olisi ajanut reittiään Tarjannetta kauemmin (toki tällaisia voi olla).
Korona-aika iski matkailualaan ja myös Tarjanteelle voimakkaasti. Paras tuki tällaiselle aluksella on varata matka alukselle. Tee siis kulttuuriteko ja matkusta menneeseen Tarjanteen matkassa! Liput laivaan löytyvät helpoiten laivayhtiön sivuilta.
PS. Vuonna 1938 Runoilijan tiestä tehtiin radiokertomus: sen löytää täältä. Heti sodan (1945) jälkeen valmistunut Suvipäivä välkkyvillä vesillä on yksi mainosfilmisuosikeistani ja kahdeksan vuotta myöhemmin (1953) tehty Suomi-Filmin, Runoilijan tie, on myös mainio.
Kesäkuussa tuli ajettua hieman erikoisempi höyrylaivakeikka, kun saimme tehtäväksi siirtää höyrylaiva Norrkullan Helsingistä Savonlinnaan. Määränpäässä Savonlinnassa aluksen nimi muutettiin Saaristoksi, mistä syntyi myös reissumme tunnus ja tämän tarinan otsikko, Saaristo Saimaalle.
Tausta ja valmistelut
Höyrylaiva Norrkulla on nähnyt monenmoista. Alunperin se tilattiin Nauvon saaristoon – tästä aluksen alkuperäinen nimi Nagu – yhteysalukseksi, jonne se valmistuikin Lehtoniemen konepajalta vuonna 1911. (Hauskana yksityiskohtana olin juuri edellisviikolla ollut reissussa toisella ’lehtoniemeläisellä’ eli Tarjanteella.) Ensimmäisen maailmansodan aikana alus oli hetken venäläisten pakko-ottamana sotilaskäytössä nimellä Nyrok, kunnes palautui siviililaivaksi: tällä kertaa Helsingin saaristoliikenteeseen vuonna 1918 (liikennöinti alkoi tosin muutostöiden jälkeen vuonan 1919). Samassa yhteydessä aluksen myynyt telakka pidensi alusta lähes neljällä metrillä ja se sai yläkannelle komentosillan sekä nimekseen Norrkullan. *Tarkemmat historiatiedot kannattaa lukea Suomen höyrypursiseuran alussivulta, jota olen tässä käyttänyt lähteenäni.
Parikymmentä vuotta saaristoliikennettä ajettuaan, vuonna 1938, maantieliikenteen kasvun myötä työttömäksi joutunut alus myytiin Savonlinnaan Säämingin saaristoliikenteeseen yhteysalukseksi, jolloin se sai nimekseen Saaristo. Laiva olikin viimeinen höyrylaiva lajiaan tällaisessa hyötyliikenteessä, kunnes se vuonna 1975 myytiin jälleen uudelle omistajalle ja nimeksi tuli Figaro. Tällä nimellä alus seilasikin pitkään risteilykäytössä, kunnes se kauden 2004 jälkeen myytiin Helsinkiin ja nimeksi tuli HöyryJuho. Juhoilua ei kuitenkaan kestänyt kuin vuoden, ja jo vuonna 2006 omistajaksi tuli Helsingin Höyrylaivaosakeyhtiö, joka nimesi aluksen takaisin Norrkullaksi. Alus ajoi risteilyitä pääsääntöisesti Helsingin edustalla.
Kesällä 2020 alus kuitenkin vaihtoi jälleen omistajaa, kun savonlinnalaisen Janne Leinosen höyrylaivoihin erikoistunut yhtiö, LP Management/VIP Cruise, osti aluksen ja päätti siirtää sen Savonlinnaan. Ja tässä vaiheessa sitten tulin itse mukaan kuvioihin, kun Janne kysyi, lähtisinkö aluksen päälliköksi siirtoajolle. Pienen mietinnän jälkeen totesin, että miksipä ei, koska kyseessä olisi taas hieman erilainen höyrylaivakeikka. Vielä kun miehistöksi järjestyi erinomainen porukka, niin mikäpä oli lähtiessä. Aikataulun sovimme niin, että lähdemme tiistaina 23.6. koska laivan ’kotiinpaluujuhla’ oli sovittu lauantaiksi 27.6. Myös sääolosuhteet, jotka tällaisella aluksella ja tällaisella matkalla ovat oleellisen tärkeitä, näyttivät erittäin lupaavilta.
Matka oli perushöyrylaiva-ajoksi pitkä, joten myös valmisteluihin meni hieman normaalia enemmän (normaalit reittisuunnitelmat + mahdolliset turvasatamat ym.). Lisäksi kanavamuodollisuudet papereineen tuottivat päivän ylimääräisen työn ennen lähtöä: varmuudeksi otin mukaan kanavaa varten papereita sekä huvialuksena että kauppa-aluksena siirtoa varten. Kauppa-alushan Norrkulla on ja korona-aikana huvialussiirto ei olisi tullut lähtökohtaisesti edes kyseeseen, kun piti Venäjän aluevesien kautta ajella, mutta varmuuden vuoksi – ja aiemmasta oppineena – monenlaista paperia on hyvä olla mukana. Kanavan venäläisviranomaisiin oli yhteydessä myös logistiikka- ja huolintayhtiön Kimmo, josta oli suuri apu koko siirron onnistumisessa, kiitos myös hänelle.
Aluksen aiempien omistajien järjestämä miehistö oli tehnyt koeajon ja septi-/pilssitankkien tyhjennyksen jo maanantaina, mikä oli erinomainen juttu. Lisäksi Marita & co olivat siivonneet ja se olikin erinomaisen siistissä kunnossa! Ajatuksena oli ajaa ensin Santioon, jonne olimme etukäteen sopineet kauppa-alukselle poikkeuksellisen passintarkastuksen – yleensä Santiossa tarkastetaan vain huviveneitä. Santiosta tarkoitus oli sitten jatkaa kanavan kautta Lappeenrantaan, josta edelleen Puumalan kautta Savonlinnaan.
Helsinki–Santio–Perinnelaivatelakka (Lappeenranta)–Savonlinna. Kaikkiaan 243,5 nm eli noin 451 kilometriä. Kuvapohja: Google Maps.
Tiistai 23.6.2020
Saavuimme Teron kanssa paikalle Tampereelta tiistaiaamuna junalla ja laivalla olikin lähtövalmistelut hyvin käynnissä. Koneukot Mikko ja Timo tekivät konehuoneessa viime hetken tarkastuksia ja Tapsa oli käynyt mm. hommaamassa yhden pumpun lisää. Tero ja Risto puolestaan lähtivät hankkimaan lisää ruoka- ja juomatarpeita, joista jälkimmäiset tulivatkin helleviikolla tarpeeseen. Vichyä kun kului uskomattoman paljon. Paikallinen Alepa kuulemma tyhjeni kivennäisvedestä!
Lähtövalmistelut tehty – ei kun matkaan. Miehistö vasemmalta oikealle: Mikko Manka, Tero Lahti, Risto Luukkainen, Tapio Kilpinen, Timo Turunen ja Mikko Manninen. Kuva: J. Ekholm.
Lopulta kaikki tarvittavat valmistelut oli tehty, teimme yleisen laivakierroksen Maritan ja Raunon kanssa, söimme hieman voileipiä ja lopulta pääsimme liikenteeseen hieman ennen kahta iltapäivällä. Helsinki jäi taakse ja merimatka sai alkaa. Eteneminen oli varsin rauhallista, kun aluksen nopeus oli lievästä myötätuulesta huolimatta vajaat 6 solmua. Matka kuitenkin taittui koko ajan ja keliolosuhteet olivat kannella erinomaiset – konehuoneessa lämmöt tietysti nousivat korkeiksi helteestä johtuen. Merellä keli oli kuitenkin selvästi järvi- ja kanavaosuuksia viileämpi veden lämpötilan takia.
Helsinki jää taakse. Kuva: T. Kilpinen.Kuninkaansalmi. Kuva: T. KilpinenMerimetsoja saaressa. Kuva: T.Lahti.Timo tarkastaa Porvoon maisemia. Kuva: T. Lahti.Pellingin lossi noin 19.45. Kuva: T. Lahti.
Matkaa tehtiin vahtia ajaen, jotta kaikille tulisi lepoa riittävästi. Matkaa kun oli joka tapauksessa kosolti edessä. Laivan yleisösalongit ja roihala toimivat matkan aikaisina hytteinämme. Petauspatjat toivat vielä sohvien istuimiin hieman lisäleveyttä.
Risto ja Tero yläkannen salongissa lepäämässä.Aurinko painuu alas noustakseen muutaman tunnin jälkeen ylös. Kuva: T. Lahti.
Pieniä teknisiä haasteitakin oli – kuten vanhoilla aluksilla usein: Loviisan ydinvoimalan kohdalla konemestarit pakkailivat hetkeen aikaa lauhdutinjärjestelmän tunkkipumpun poksia, mutta matka jatkui varsin nopeasti eteenpäin. Hikisen päivän kohokohta oli, kun konemestarit valmistivat merivedestä ja lämpimästä lauhdevedestä mukavan suihkumahdollisuuden, jolla suurimmat liat sai pestyä pois samalla kun kaunis merimaisema vilisti silmien edessä.
Keskiviikko 24.6.2020
Keskiviikko käynnistyi komealla auringonnousulla noin 3.40 Kotkan kaakkoispuolella. Tuulta ei ollut nimeksikään eikä pilviäkään liiemmälti taivaalla. Helleaalto jatkui.
Aurinko nousee.Kohti Santiota. Kuva: T. Kilpinen.Huomenta vaan. Kuva: T. Kilpinen.
Ensimmäiseen satamaetappimme, Santioon, saavuimme noin 6.40 ja odottelimme sitten rajavartijoiden saapumista paikoille hieman yli pari tuntia. Samalla soittelin Lappeenrannan perinnelaivatelakan ja s/s Ahdin porukoiden kanssa, että voisimme mennä sinne yöksi/aamuksi lepoon. Samalla saisimme lisää vettä ja kytkettyä aluksen sähköverkkoon, jotta apukonekin saisi levätä hetken.
Rajamuodollisuudet menivät sinänsä oikein hyvin ja mukavasti, mutta etukäteen sovittu kauppa-alustarkastus ei nyt sitten käynytkään: onneksi olin ottanut mukaani huvialuksille tarkoitetut miehistöluettelot ym. härpäkkeet ja niiden homma sitten hoitui. Matka pääsikin jatkumaan 9.45 kohti Viipuria ja Saimaan kanavaa.
Tapsa hommissa tuottamassa telegrammiin kiiltoa jossain Venäjän vesillä. Huomaa puolankieliset tekstit. Koetimme kovasti opetella niitä koko matkan: Wstecz Baczność!Tero löysi pelastusliivilaatikoista todelliset paukkuliivit.
Rajan ylitettyämme Venäjän rajaviranomaiset tekivät VHF:llä perinteisen tunnistautumispyynnön, jonka jälkeen kestikin pitkään ilman minkäänlaista havaintoa muusta elämästä merellä.
Konemestarit Timo ja Mikko kannella.Risto poistaa ”peruutuspeilejä”. Kuva: T. Kilpinen.Tero tähystää ruorissa. Kuva: T. Kilpinen.Uuraan satama. Kuva: T. Lahti.Osa Uuraan rakennuksista oli edelleen vähän heikossa hapessa. Kuva: T. Lahti.
Uuraan sataman kohdalla olimme vähän ennen kolmea iltapäivällä. Kontrasti satamalaitteiden uudenaikaisen tekniikan ja ränsistyneiden neuvostoaikaisten rakennusten välillä oli aika suuri.
Viipurinlahdelle päästyämme ja kaupungin jo näkyessä Timo pääsi tekemään apukoneeseen hieman korjauksia lennossa. Homma oli kuitenkin nopeasti selvä ja matka eteni. Venäjällä vietettiin kyseisenä päivänä koronan takia myöhäistettyä voitonpäivän juhlaa ja Viipurin linnan torniinkin oli tapauksen johdosta nostettu kokopunainen lippu. Outo näky.
Huoltotoimintaa Viipurinlahdella. Timo apukoneen kimpussa, Risto päivystää luukulla ja Tero katsoo päältä. Kuva: T. Kilpinen.Viipurin linnan punalippu. Kuva: T. Lahti.Allekirjoittanut kiikaroi Viipurinlahdella, Risto tarkkana taustalla. Kuva: T. Lahti.
Viipurin edustalle saapuessamme ulkoilma lämpeni huomattavasti. Viilentävä merituuli loppui ja mantereen kuumuus ylsi joka paikkaan. Lämmön huomasi myös siitä, että kaikki vähänkin uimapaikoilta näyttävät rantapaikat olivat täynnä ihmisiä.
Viipuri beach. Kuva: T. Lahti.Mantereen lämpö ylsi myös konehuoneeseen.
Ennen iltakuutta olimmekin sitten jo Juustilassa, jossa tullimuodollisuudet sujuivat tällä kertaa erittäin nopeasti. Lappu maski päässä olleelle tullimiehelle ja homma oli selvä. Ei kun ensimmäiseen sulkuun. Kaiken kaikkiaan kanava-ajo sujui muutenkin harvinaisen nopeasti: pääsimme Pälliin asti ajamaan aina suoraan sulkuihin, keskiköysi kiinni, vartti sulussa ja ei kun taas eteenpäin. Homma meni todella hienosti. Pällin kohdalla sitten jouduimmekin odottamaan pari tuntia muuta liikennettä. Ammattiliikennestatus vaihtui ilmeisesti kanavanhoitajan vuoronvaihdon myötä… No, aikaa se vain oli ja yksi mahdollisuus lepoon.
Nousuhommissa Juustilassa.Särkijärvi ohitettu.Kohti Pälliä. Kuva: T. KilpinenOdottelua Pällin alalaiturissa. Kuva: T. Kilpinen.
Jo hieman tuskaiseksi muodostuneen odotuksen jälkeen pääsimme kuin pääsimmekin Pällin sulkuun, jossa oli ensin venäläisten tekemä passintarkastus ja siitä läpi ajettuamme ylälaiturissa sitten laivan perinpohjainen läpikäynti. Muutaman vuoden takainen ihmissalakuljetustapaus on selvästi tiukentanut tarkastuksia. Tarkastusta tekevä nuorehko rajamies oli kohtelias ja vauhdikas: sain tosissaan juosta maskipäisen rajavartijan perässä, kun kuljimme alusta edestakaisin. Muu miehistö odotteli sen aikaa laiturilla.
Torstai 25.6.2020
Lopulta vuorokauden vaihduttua torstaiksi pääsimme jatkamaan matkaa eteenpäin ja ylittämään rajan. Olimme taas Suomessa. Nuijamaalla oli edessä vielä suomalaisten rajatarkastus, joka sekin sujui miellyttävästi ja nopeasti: koira kävi aluksen tehokkaasti läpi. Nuijamaalta lähtiessä yö oli pimennyt ja jatkoimme matkaamme kanavavalojen loisteessa vielä kolmen sulun läpi. Kanavansuun perinnelaivatelakalle saavuimme hieman aamuneljän jälkeen. Kanava ja Venäjä olivat takana ja edessä oli ’enää’ pätkä Saimaata. Uni maistui telakan hiljaisuudessa hyvin ennen aamun lähtöä.
Aamuöistä kanavatunnelmaa.Alus perillä Kanavansuun perinnelaivatelakalla aamuneljältä.Lähtövalmisteluja perinnelaivatelakalla. Kuva: T. Kilpinen.
(Aamu)yöunien, uimisen/peseytymisen ja vesitankkauksen jälkeen matkamme jatkui jälleen. Ei siis muuta kuin näkemiin Lappeenranta ja kiitokset vielä perinnelaivatelakalle erinomaisesta yöpaikasta.
Saimaa näytti päivällä parastaan: lämpöä riitti, kun aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Sulkavan Linnavuoren kohdalla viimeinenkin tuulenvire loppui, joten loppumatka ajettiin lähes pläkässä. Matka oli oivallista aikaa myös kaikenlaisille huolto- ja viimeistelytöille, joita matkalla oli toki tehty koko ajan. Tapsa kiillotti tapansa mukaan messinkiä ja asensi yhdessä Riston kanssa vanhan kompassikuvun paikalleen. Sitkeät konemestarit vaihtoivat vielä ennen Puumalaa höyrykoneen lauhdejärjestelmän toimimaan tunkkipumpun sijaan palopumpulla: tehot paranivat huomattavasti – samoin kuin aluksen nopeus! Tero puolestaan hoiti koko reissun ruokahuoltoa, mistä suuri kiitos: on huomattavan miellyttävää tehdä hommia, kun huolto pelaa. Ja olipahan menukin pahviin kirjoitettuna. Tätä se à la carte vissiin tarkoittaa…
Erinomainen menu. Kuva: T. Lahti.Teron loihtima välipalamunakas ja terveysjugurttijuoma. Ruokahuolto pelasi erinomaisesti koko matkan ajan, nälkä ei päässyt yllättämään.Tapsa kiillottaa vanhaa kompassikupua. Kuva: T. Lahti.Risto ja Tapsa onnistuneen kompassikuvun asennustyön jälkeen.Risto tauolla peräkannella. Kuva: T. Lahti.Vichyä kului ihan kiitettävästi. Kuvassa osa matkan vichypulloista.
Loppumatkasta päästiin sitten jo katselemaan Saimaan kaunista luontoa. Puumalansalmi ja etenkin Sulkavan linnavuori ovat sykähdyttäviä paikkoja. Puumalan lempinimi, Saimaan Gibraltar (ennen siltaa), innoitti meitä myös pieneen leffatribuuttiin.
Puumala, tuo Saimaan Gibraltar. Video: R. Luukkainen.
Ennen Vekaransalmen uutta siltaa nähtiin vielä kalasääski ja norppakin, joka saatteli meitä hetken matkaa kohti Savonlinnaa sukeltakseen jälleen pinnan alle. Tero, joka oli ensi kertaa Saimaan vesillä, sai heti hyvän kokonaiskuvan. Tällaistahan täällä aina on.
Sulkavan linnavuori on aina komea näky. Kuva: T. Kilpinen.Kalasääski pesässään ja lennossa. Kuvat: T. Lahti.Norppa ui hetken seuranamme kohti Savonlinnaa. Kuva: T. Lahti.Saimaa on illalla kauneimmillaan. Kuva: T. Kilpinen.Konepäällikkö-Mikko tarkastamassa Kokonsaaren ja Laukansaaren maisemia loppumatkasta. Kuva: T. Kilpinen.Viimeinen puolituntinen menossa. Kuva: T. Kilpinen.Perillä Teknolan rannassa 23.45. Kuva: T. Kilpinen.
Lopulta saavuimme perille Savonlinnaan hieman ennen kahtatoista illalla. Ajoimme laivan ”piiloon” Teknolan rantaan, josta se sitten lauantaina ajettiin Savonlinnan satamaan varsinaisessa juhlatilaisuudessa. Sitä ennen laivalla riitti vielä kosolti siivousta, maalausta ja köysitöitä perjantaiksi ja lauantaiksi. Varsinainen siirtotehtävä oli kuitenkin suoritettu onnistuneesti, mistä kuuluu kiitos koko erinomaiselle miehistölle. Kuten höyrylaivoissa aina, konemestarit ovat niitä raskaimman työn tekijöitä ja niin tälläkin kertaa. Kiitos siis Mikko ja Timo. Noissa lämpötiloissa ei moni pärjäisi. Kiitos tietysti myös Terolle, Tapsalle ja Ristolle, jotka mahdollistavat turvallisen ja onnistuneen siirron. Ja ilman muuta myös Jannelle, jota ilman ei alusta olisi edes siirretty ja tällaista reissua ei olisi ajettu.
On myönnettävä, että reissu oli raskas. Mutta olihan meillä myös ihan pirun hauskaa tällä reissulla, ei siitäkään mihinkään pääse. Juttujen taso laski vakaasti matkan edetessä kuten onnistuneilla reissuilla yleensä aina käy. Porukkahenki vastaavasti nousi koko matkan ajan ja Savonlinnassa olikin hieman haikeaa, kun porukka lähti omille teilleen.
Menkää risteilemään!
Tapsan (mm. maalaus, viilarit ym.) ja Timon (mm. tunkkipumpun korjaus) viimeistelytöiden jälkeen – ja itsekin kyllä laitoin laivaan uusia puisia viilareita hiki hatussa – alus ajettiin lauantaina höyrylaivasaattueen (Punkaharju, Savonlinna, Enso, Tippa (rannassa)) saattelemana Savonlinnan matkustajasatamaan, jossa sitä oli vastassa palokunnan aluksen vesisuihkukaari (eräänlainen kastaminen tämäkin), erittäin suuri kansanjoukko ja aluksen omistaja Janne Leinosen järjestämä paluujuhla taikureineen, haitarinsoittajineen ja bändeineen. Rannassa aluksen uusi (vanha) nimi myös paljastettiin, kun varustamon vanhempi maestro Kari Leinonen veti nimeä peittäneen kankaan pois.
Kaiken kaikkiaan tapahtuma ja etenkin osallistujamäärä oli osoitus siitä, että alus ja höyrylaivat olivat ja ovat savonlinnalaisille tärkeitä. Olipa monella paikallisella melkein tippa linssissä, kun rakas alus palasi takaisin Savonlinnan vesille. Höyrylaivoihin liittyykin monella tunteita ja paljon muistoja. Paras tapa huolehtia siitä, että höyrylaivat eivät jää pelkiksi menneisyyden muistoksi, on käyttää niitä aktiivisesti. Toivottavasti mahdollisimman moni lähtee risteilemään Saaristolla, Punkaharjulla ja Savonlinna-laivalla sekä tietysti kaikilla muillakin Suomen höyrylaivoilla. Alukset ovat iso osa Suomen elävää kulttuuriperintöä.
Alus nykyisessä kotisatamassaan vanhalla paikallaan. Kuva: T. Kilpinen.
PS. Kansimiehemme Tapsa kuvattiin Saaristo-laivan edessä 54 vuotta sitten, joten pakkohan se oli uusintakuva ottaa. Ei Tapsa tiennyt 54 vuotta sitten, että pääsisi uudestaan kuvaan samassa paikassa – saati että oli itse kuljettamassa aluksen takaisin Savonlinnaan!
1966 vs 2020. Laiva on kutistunut vähäsen 54 vuodessa. Vissiin suolaveden vaikutuksia.
Alun perin oli tarkoitus kirjoittaa ’2. perinteinen’ kesän 2020 höyrylaivaennakko jo maalis-huhtikuussa, mutta sattuneesta syystä kesä tuntui tuolloin melko kaukaiselta ajatukselta.
Suomen Höyrypursiseura perui keväällä kaikkien vesialueiden regatat koronatilanteen ja yleisörajoitusten vuoksi, joten suuria kaikelle yleisölle avoimia höyrylaivakokoontumisia ei eri vesialueilla tänä vuonna nähtäne. Kaupalliset höyrylaivat kuitenkin liikkuvat, joten höyrylaivafanit pääsevät laivoille tänäkin kesänä. Aikataulut ja liikennejärjestelyt (suurin alukseen otettava matkustajamäärä ym.) saattavat tosin olla hieman erilaisia kuin normaalina kesänä.
Koetin tähän alle kirjoitella itselläni tiedossa olevan kaupallisen höyrylaivaliikenteen tämän kesän osalta (muitakin voi olla, joten lista ei välttämättä ole kattava. Jos löydät puutteita, niin ilmoittele mikko.manka@gmail.com, niin täydennetään listaa.).
Näsijärvi
Tarjanne-laiva ohittamassa Kurun uppoamispaikkaa.
Suomen ainoa pitkää reittiä höyryävä Tarjanne (1908) aloittaa liikennöintinsä tänä vuonna 18.6. – hieman myöhemmin kuin alun perin piti. Tampereelta pääsee siis Tarjanteella juhannuksen viettoon ylävesille kuten jo 112 vuoden ajan (no juu, jos tarkkoja ollaan, niin välillä juhannuslähdöt olivat myös muistoissamme autuaalla Pohjolalla).
Tarjanteen aikataulu on tänä vuonna hyvin samankaltainen kuin aiemmin (tutuiksi tulleita poikkeuksia, kuten avausviikkoa, lukuun ottamatta): alus risteilee keskiviikkoisin ja perjantaisin Tampereelta Virroille – torstaisin ja lauantaisin sitten lasketellaan Näsijärveä alamäkeen Virroilta Tampereelle. Lähtöaika aamulla on nykyisin kello 10 ja perillä ollaan klo 18.
Välipysähdyksiä matkalla on ainakin Muroleen kanavalla ja Ruovedellä sekä Visuvedellä tarvittaessa. Hienoa olisi, jos yhtiö ottaisi perinteiseen malliin myös muut laiturit takaisin ohjelmaan edes mahdollisuuksina, kuten vielä 15 vuotta sitten oli tapana. Laituroinnit, kun ovat yleisölle mielenkiintoista seurattavaa.
Laivareissun voi tehdä laivabussi-yhdistelmänä myös päivässä Tampereelta joko Ruoveden tai Virtain reiteillä: tarkemmat tiedot tästä kannattaa katsoa Runoilijan tien sivuilta.
Näsijärvi II Selviikin edustalla. Kuva Teemu Puumalainen.
Näsijärvi II (1929) sai Museovirastolta avustusta pohjaremonttiin, joka on tarkoitus tehdä ensi syksyn ja talven aikana. Remonttiin vaadittavaa omaa pääomaa kerryttääkseen yhdistys vuokraakin laivaa miehitettynä kuten aiempinakin kesinä.
Alina Pyhäjärven aalloilla.
Pyhäjärven puolella Nostalgiaristeilyt.fi:n Alina (2006) tarjoaa tänäkin kesänä pienryhmille tilausristeilyjä Tampereen ja Nokian päässä järveä.
Valkeakoskella Wellamo on puolestaan tällä hetkellä myynnissä, joten risteilytoiminnan jatkumisesta ei ole mitään tietoa. Harmi sinällään, koska kaksikoneinen Wellamo on hieno laiva.
Oulujärvi
Kajaanissa Kouta (1921) aloittaa yleisöristeilykautensa 1.7. Laivalla koronatilanne on huomioitu ja Koudalle onkin annettava pisteet siitä, että kotisivuilla ilmoitetaan tilanteesta selkeästi: ”Matkustajamäärä risteilyillä on rajoitettu 40 matkustajaan, jotta laivan tilat ovat riittävän väljät. Laivalla on käytössä useita käsien desinfiointipisteitä matkustajille ja liput sisältävät kertakäyttöisen kasvosuojuksen jokaiselle matkustajalle.” Hyvä!
Laivan ohjelmassa on ainakin maisemaristeilyitä, iltaristeilyitä ja Ärjänsaari-risteilyitä. Lisäksi teemaristeilyiden osalta Eino Leino Oulujärvellä -teemaristeilyt jatkuvat. Tämä tuote vaikuttaa edelleenkin varsin kiinnostavalta. Kajaanin suunnalla matkailevien kannattaakin ottaa Kouta-risteily ohjelmaan!
Päijänne
Suomi-laiva Jyväskylän satamassa vuonna 2019.
Jyväskylässä kotisatamaansa pitävällä Suomi-laivalla (1906) tilanteen kehitystä toistaiseksi seurataan, mutta Päijänne-risteilyt Hildenin moottorilaivat aloittavat yleisöristeilynsä 10.6. alkaen. Suomellakin liikennöintivalmius on olemassa, joten vielä on mahdollista, että Päijänteelläkin höyrylaivaristeilyille voi päästä.
Saimaa
Saimaan kaupallinen höyrylaivatarjonta on keskittynyt tänäkin vuonna tuttuun tapaan Savonlinnaan. LP Managementin/VIP Cruisen Punkaharju (1905) jatkaa tuttuun tapaan maisemaristeilyitään (ja on jo aloittanut ne 1.6.). Risteilyt pyörivät viidesti päivässä klo 11, 13, 15, 17 ja 19. Lisäksi Punkaharjulla tai Savonlinnan kaupungilta vuokratulla Savonlinnalla (1904) ajettaneen reittiliikennettä Punkaharjulle. Reittiliikenteen päivämäärät kannattaa tarkistaa. Edellä mainittujen risteilyjen lisäksi tarjolla on erilaisia teemaristeilyitä kuten höyrylaivaristeilyn ja Olavinlinna-illallisen yhdistelmä.
Savonlinna Hotelli Punkaharjun laiturissa.Paul Wahl ennen remonttia: millainen alus tänä vuonna möljässä onkaan kiinni?
Kesän suurin höyrylaivamysteeri on kuitenkin Paul Wahl (1919), joka on kokenut/kokee todella suuren remontin perinnelaivasta luksusristeilijäksi. Mielenkiintoista nähdä, millaista jälkeä on saatu aikaan ja miten asiakkaat löytävät uuden höyrylaivatuotteen. Tarkoitus on ajaa luksusristeilyjä pienille ryhmille. Korona-epidemia iski harmillisesti juuri remonttivuonna, mutta eipä sitä tietysti kukaan voinut valita. 1000 Lakes Cruises -nettisivustolta voi joka tapauksessa käydä tarkistamassa, mitä laivalla on tarkoitus tehdä.
Mikko saapumassa Riihisaaren laituriin keväällä 2020. Kuva: Tapio Kilpinen.
Savonlinnan maakuntamuseon Mikko (1914) pitää tänä kesänä kotisatamaansa Aleksin aukiolla Kasinon vieressä perinteisen Riihisaaren sijaan. Tarkoitus on koronaa edeltävän ajan lehtitietojen perusteella ajaa myös yleisöristeilyjä, mutta näiden päivistä ei ole ainakaan itselläni vielä tietoa.
Wenno kotisatamassaan Puumalassa.
Puumalassa Wenno (1907) ei tänä vuonna tee perinteisiä yleisöristeilyjään, joten Saimaan yleisöristeilytarjonta on Savonlinnan varassa. (Edit. poistettu väärä tieto risteilyistä 4.6.2020 klo 19.06)
Lappeenrannan seudulla Ahti (1892) tekee tilausristeilyitä tänäkin vuonna, joten Etelä-Saimaalla tilaushöyryily onnistuu!
Merialue
Normaalivuosina Turusta Loistokariin ja Naantaliin risteilyjä tekevä Ukkopekka (1938) on ilmoittanut, että se ei tee koronatilanteen takia risteilyjä ainakaan ennen juhannusta. Kannattaa seurata kuitenkin yhtiön sivustoa.
Helsingissä Hietalahdessa Turso (1944) tehnee tilausristeilyjä jäsenistöllensä tänäkin kesänä. Muiden aluksien (Lokki (1913) ja Norrkulla (1911)) tilanteesta ei ole kirjoitushetkellä tarkkaa tietoa.
Lopuksi
Kun listaa katsoo, niin varsin vähiin on käynyt Suomessa kaupallinen höyrylaivaristeilytarjonta tänä kesänä – pitkälti tietysti epidemiasta johtuen. Toivottavasti epidemia saadaan nujerrettua (ainakin toistaiseksi) ja ihmiset löytäisivät laivat tänä kesänä – höyryvarustamotoiminta kun on muutenkin ollut ihan tarpeeksi haastavaa.
Joka tapauksessa on hienoa, että tarjontaa näillä perinteisillä kulkuneuvoilla vielä on. Toivotankin kaikille höyryristeilytoimijoille mahdollisimman hyvää purjehduskautta!
Olen kirjoittamassa paraikaa 1970–80-lukuja koskevan historian väitöskirjani ohella tietokirjaa Interrailin – kohta – viisikymmenvuotisesta historiasta. Kirjan tavoiteltu julkaisuaikataulu on vuosi 2021 ja aineistona kirjassa on arkisto-, tilasto- ja lehdistölähteiden lisäksi väitöskirjaani varten tehdyt haastattelut sekä soveltuvin osin valokuva- ja päiväkirja-aineistot. Lisäksi keräsin Interrail-muistoja yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kanssa vuonna 2018 muistitietokeruulla ”Täältä tullaan Eurooppa”. Tuolloin saatiin kasaan yli 32 vastausta ja satoja valokuvia.
Nyt kuitenkin pyytäisin vielä apua etenkin 1980-lukua uudempien muistojen keruuta varten, jotta myös vuosikymmenet 1990-luvulta eteenpäin tulisivat tietokirjaan edustetuksi muisteluiden muodossa. Otan kuitenkin mieluusti muistoja myös 1970- ja 1980-luvuilta, joten jos sinulla on muistoja, niin matkustaminen 1970–80-luvuilla ei missään tapauksessa ole kirjoittamisen este.
Mikäli siis haluaisit kirjoittaa muistelusi interraililta, niin ottaisin ne mieluusti vastaan kirjan aineistoksi. Voit vastata täysin anonyymina tai nimelläsi, kirjassa käytän ihmisistä etunimiä anonymiteetin säilyttämiseksi. Voit myös mainita toiveesi nimesi käytöstä lähettäessäsi muistosi.
Voit vapaasti muistella interrail-kokemustasi, mutta laitan alle aihelistan, jonka kautta matkaa voi lähestyä, jos haluaa. Tämä ei ole kuitenkaan lainkaan pakollista. Tärkeintä olisi saada kaikenlaisia, hyviä ja huonoja, muistoja talteen tästä suomalaisille ja pohjoismaalaisille tärkeästä matkailun muodosta. Ainoastaan vuosi tai vuodet, kun olet ollut reilaamassa olisi hyvä olla ’pakollisena’ tietona mukana, mutta muuten muistosi voi olla lyhyt tai pitkä – ihan miten parhaaksi koet.
Kirjoittamisen apuna voit käyttää esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:
Matkaan valmistautuminen
Kerro, minä vuonna (tai vuosina) lähdit reilaamaan, minkä ikäinen olit ja missä asuit. Olitko matkustellut aikaisemmin ja missä maissa? Millainen oli sinun Suomesi ja elämäsi tuohon aikaan? Entä mitä Eurooppa merkitsi sinulle?
Miksi päätit lähteä reilaamaan? Lähditkö yksin vai yhdessä jonkun kanssa? Miten valmistauduit ja rahoitit matkasi? Miltä lähteminen reilireissulle tuntui?
Interraililla
Mitä matkalla teit ja koit? Millaisia muistoja sinulla on junista? Entä eri maista tai kaupungeista? Mistä asioista otit valokuvia, jos otit? Millaisena muistat yöpymispaikat? Entä (mahdolliset) rajamuodollisuudet ja rajat?
Millaisia hyviä tai huonoja muistoja sinulla on matkalta? Tapahtuiko matkalla jotain yllättävää, pelottavaa tai vaarallista? Mikä oli tylsää, mikä kivaa? Millaisia tunteita matkalla tai kohtaamiesi ihmisten kanssa heräsi?
Millaisia ihmisiä kohtasit matkan aikana? Jäikö sinulle matkasta uusia tuttavuuksia ja jatkuiko yhteydenpito myöhemmin?
Miten pidit yhteyttä kotiin? Olitko perillä uutistapahtumista?
Matkan jälkeen
Miltä kotiinpaluu tuntui? Millainen arvo tekemälläsi matkalla oli palattuasi kotiin?
Tunsitko matkalla yhteenkuuluvuutta tai erilaisuutta toisten kanssa (esim. toiset matkailijat, paikalliset, eri sukupuolien edustajat, kansallisuus, eurooppalaisuus)?
Millaisia asioita matka opetti? Mikä oli lopulta tärkeintä matkassa?
Millainen merkitys interrail-matkallasi tai matkoillasi on sinulle nyt?
Lähetä muistosi:
Voit lähettää vapaamuotoiset muistosi minulle osoitteeseen mikko.manka@tuni.fi. Mikäli haluat, voit myös lähettää minulle valokuvia matkaltasi, mikäli sinulla on kuviin käyttöoikeus ja niitä voisi mahdollisesti käyttää kirjan kuvituksena (vaatimuksena tarpeeksi iso resoluutio). Kuvien käytöstä en kuitenkaan vielä tässä vaiheessa voi luvata mitään ennen kuin teoksen kokonaisuus hahmottuu paremmin.
Käsittelen sekä kuvia että muistoja luottamuksellisesti eikä niitä käytetä muuhun kuin tietokirjahankkeeseen sekä mahdollisesti tutkimukseen.
Voit halutessasi myös lähettää muistosi oheisella lomakkeella. Vastausaikaa on nyt aluksi juhannukseen 2020 asti – tarkastellaan tilannetta sitten uudelleen.
Kulunut talvi on ollut hiihtäjille Etelä-Suomessa heikko, mutta luisteluun aika hyvä. Pirkanmaan hiihtolomaviikko tarjosi sitten retkiluisteluherkkua koko rahan edestä ja kirsikkana kakun päällä tuli mahdollisuus luistella ”koko” Näsijärven allas eli Tampereelta Kuruun. (ja Kurusta Tampereelle). Olin heittänyt jo toivoni Näsijärven jäätymisestä luisteltavaan kuntoon, mutta niin vain talvilomaviikon pakkaskelit tekivät homman mahdolliseksi. Itselleni Näsijärvi on sattuneista syistä aina kohokohta ja loppuviikosta olleet olosuhteet vain nostivat tämän kohokohdan arvoa. (Ja Pohjois-Italian reissun peruuntuminen koronaviruksen takia harmitti suoraan sanoen aika vähän.)
Torstaina kävimme ensin Aurejärvellä retkellä ja järveä voi kyllä suositella – varmaan kesällä myös melomiseen. Hieno erämaajärvi, kohtuullisen vähän mökkejä ja kuitenkin melko lähellä Tamperetta. Fiiliksiä Aurejärveltä voi katsella tästä alta:
Lauantaiksi oli luvassa Suomen Retkiluistelijoiden retki Kurun suunnalle, mitä varten oli tarve jäätiedusteluun. Perjantaina lähdimmekin pienellä porukalla Kuruun ja matkalla idea kypsyi, että tiedustellaan ne jäät nyt sitten Tampereelle asti, kun kerran ollaan paikalla. Ja kyllähän sieltä kulkukelpoinen väylä löytyi. Löytyi myös paljon kohtia, jonne ei vielä perjantaina olisi ollut asiaa: tuuliavantoja, heikon jään alueita ja virtapaikkoja. Siksi tämä tiedusteluretki oli hyvä tehdä. Perjantain ja lauantain välisenä yönä oli sitten kunnon yöpakkanen, mikä vahvisti jäitä mukavasti.
Lauantain retki järjestettiin bussiretkenä eli luistelen Tampereelta Kuruun ja bussilla takaisin. Vauhtiryhmiä oli useampi: rauhallisemmasta menosta aina yli 100 km:n ryhmään – jälkimmäinen vauhtiveikkojen ryhmä aloitti luistelun Lempäälästä, luisteli ensin Tampereelle, ylitti kannaksen ja sieltä sitten Kuruun. Hatunnosto noille 111 km:n luistelijoille, kovia kavereita.
Omalla 83 km:n retkellä jää oli suurimmalta osin suorastaan ihanaa ja kilometrit taittuivat helposti – oli itse asiassa pakko mutkitella, jottei lopu kesken. Flyygeliä, marmorijäätä, spagettia. Ahtojäätäkin nähtiin, mutta sen ihanuus tuli testattua jo perjantain tiedusteluretkellä, joten nyt ei tarvinnut.
Lauantaina suorastaan hemmoteltiin luistelijaa: teräsjää ja kevätaurinko eivät yleensä tule samassa paketissa, joten tästä oli hyvä nauttia. Tunnelmiin pääsee edes vähän alla olevalta videolta – sinänsä tuota tunnetta ei oikein pysty kuvaamaan. Ja hyvä oli, että ehdittiin retki tekemään. Jo eilen illalla jään päälle satanut lumikerros tekee jään lukemisen varsin haastavaksi. Aikaikkunat ovat tässä lajissa pieniä.
Ja loppuun ihmettely, kun uutisista saa välillä lukea yksittäisten luistelijoiden pelastusoperaatioista: älkää nyt hyvät ihmiset luistelko yksin. Ilman kaveria, turvavarusteita ja jään tutkimista ottaa aivan turhia riskejä, vaikka ei tarvitsisi. Matkaluisteluradat ovat sitten asia erikseen ja radanpitäjät tiedottavat turvallisuudesta kyllä. Lisää retkiluistelun turvallisuudesta voi lukea vaikka täältä.
Näköjään tänäkin viikonloppuna pääsi taas luisteluhommiin, vaikka sääennusteita ja -havaintoja seuraamalla ei olisi uskonut. Päivän retki, jonka teemana oli jääntutkinta ja tekniikka, suuntautui taas Kangasalan Vesijärvelle. Viime viikkojen lämpöaalto ja sateet olivat tehneet kuitenkin tehtävänsä ja pari viikkoa sitten hyvänä olleet salmipaikat olivat menneet turvallisen luistelun kannalta liian ohueen jäähän. Hyvää jääntunnustelua sekin, mutta ihan aiottuun kohteeseen asti emme päässeet. Onneksi alkumatkasta kuitenkin oli oivallisia jäitä.
Niinpä tällä kertaa olikin hyvä keskittyä toiseen teemaan eli tekniikkaharjoitteluun näillä alkumatkan hyviksi todetuilla jäillä. Ja kyllä kannatti: sain nyt kiinni ideasta, miten voisi luistella hieman vaivattomammin ja liukua pidentäen. Lähes 30 km:n harjoittelulenkki ajoi siis asiansa. Suuri kiitos tästä Ristolle ja Tiinalle, jotka jaksoivat retkellä olleita neuvoa ja antaa hyviä vinkkejä luistelutekniikan kehittämiseksi. On aika eri asia katsoa tekniikkavideoita netistä kuin saada vinkit suoraan tekemisen lomassa. Tietysti tekniikan haltuunotto ja selkäytimeen vieminen on sitten vielä eri asia, mutta tästä on ainakin hyvä jatkaa.
Samalla tuli todettua, että aina tulisi olla mukana kunnolliset korjaustyökalut (tiedän, että aina pitäisi olla, mutta mutta…). Uusien luistimien toinen side kääntyi kovien sirklausharjoitusten tuoksinassa vinoon ja hetken aikaa luistelu oli kuin juopuneella. Ensin epäilin, että futiksessa moneen kertaan pyörinyt nilkka vain petti, joten siteen paljastuminen syylliseksi oli vain hyvä asia. Onneksi siteen sai tilapäisesti ihan käsinkin suoraan, mutta suuremmat sirklailut tältä päivältä jäivät varmuuden vuoksi. Kotona luistimia kiristäessä huomasin, että siteiden ruuveja olikin syytä kiristää: ruuvit olivat löysällä kummassakin luistimessa – miehen lisäksi. No, kyllähän auton talvirenkaiden kiinnityskin kannattaa tsekata hetken ajamisen jälkeen. Tulipahan taas opittua.
Ja kuten arvattavaa, luistellessa syntyi taas uusi videonpätkä.
