Koti Blogi

Tärpit höyrylaivakesään 2022

Tätä kirjoittaessa lunta tuiskuttaa edelleen varsin paljon, mutta kalenteri laukkaa siitä huolimatta vauhdilla eteenpäin. Kesään ei enää ole hirvittävän montaa kuukautta, joten lienee syytä tehdä taas ”perinteinen” katsaus höyrylaivakesään 2022 (no onhan tämä jo kolmas kerta, joten kai sitä voisi perinteiseksi sanoa, ks. aiemmat täältä ja täältä). En tällä kertaa tee mitään kaiken kattavaa listausta, vaan nostan esille höyrylaivaskeneen liittyviä aluksia ja tapahtumia, joita itse voin – tai ainakin uskoisin voivani – suositella. Alla olevat alukset eivät sitten ole myöskään missään paremmuusjärjestyksessä, mahdolliset virheet tekstissä ovat allekirjoittaneen ja tiedot perustuvat vielä monelta osin ennakkotietoihin. Tarkista siis aikataulut ja reitti vielä kunkin kohteen kotisivuilta ennen matkasuunnitelmien lukkoon lyömistä. Mutta kalenteriin voinee piirrellä tai ruksailla ainakin hentoja ennakkosuunnitelmia!

Koudan mukana Ärjänsaarelle (Oulujärvi)

Tutustuin kunnolla höyrylaiva Koutaan viime kesänä ollessani töissä aluksen 100-vuotisjuhlakiertueella. Hyvin kunnossapidetty alus, hieno miehistö, joka arvostaa perinnelaivailua, ja ennen kaikkea yleisesti ottaen älyttömän positiivinen meininki. Ollis ja Ari ovat tehneet hienoa työtä, joka on myös palkittu useampaan otteeseen: Suomen Höyrypursiseura valitsi aluksen omistavan Oulujärven Laiva-Osakeyhtiön vuoden 2020 varustamoksi ja samat herrat saivat myös Kajaanin kulttuuripalkinnon vuonna 2021. Palkintojen lisäksi myös asiakkaat ovat löytäneet Suomen pohjoisimman kaupallisen höyryaluksen, josta on kirjoitettu oma historiikkinsakin!

Kouta Vaalassa kesän 2021 juhlakiertueella.

Höyrylaiva Kouta ajaa yleisöristeilyjä Kajaanista käsin kesäkuun lopulta elokuun alkupuolelle (ja erikoisristeilyitä pidemmälläkin). Valittavana on muun muassa 1,5 tunnin maisemaristeilyjä, 2,5 tunnin iltaristeilyitä, erilaisia erikoisristeilyjä (esim. Oulujärven rock-risteily) ja päiväristeilyjä Ärjänsaarelle, jossa saareen pääsee tutustumaan aluksen odottaessa laiturisa. Luonnoltaan erikoinen Ärjänsaari teki itseeni viime kesänä suuren vaikutuksen, joten jos olet Kajaanissa päin, niin lähde höyryllä Ärjään – mahdollisuus kannattaa ehdottomasti käyttää!

Ärjänsaaren hiekkarantaa ja s/s Kouta saaren laivalaiturissa.

Tarjanteen matkassa Runoilijan tielle (Näsijärvi)

Suomen viimeinen pitkää linjaa ajava höyrylaiva Tarjanne ja sen hieno Runoilijan tien reitti kannattaa käydä kokemassa. Tarjanne saikin viime vuonna Suomen Höyrypursiseuralta kunniamaininnan pitkäaikaisesta työstä ammattiliikenteessä! Tälle vuodelle reittiliikenteeseen on tehty pieniä uudistuksia: aikataulua on viilattu siten, että Virroilta lähdetään kello 11. Tampereelta lähtöaika on edelleen kello 10. Aikataulu viittaa samaan, mistä pikkulinnut ovat laulaneet (mutta tieto on siis vielä vahvistamaton): usean vuoden tauon jälkeen saattaisi jälleen olla mahdollista hypätä Tampereelta aamulla bussiin ja nautiskella koko päivä Tarjanteen matkasta Virroilta Tampereella  – ainakin osan kaudesta ja lähdöistä. Toivotaan, että tämä nyt toteutuisi ja vielä mahdollisimman laajasti, jotta ihmiset oppisivat vuoroa käyttämään!

Itse tekisin tamperelaisena rengasmatkan mieluusti juuri noin päin eli aamubussilla Virroille ja laivalla takaisin kotikaupunkiin. Tähänkin asti bussilla on toki päässyt takaisin laivan saavuttua Virroille. Näitä ”rengasmatkoja” ovat ajaneet monet yhtiöt. Viime vuonna Runoilijan tien aloittamalla yhteistyöllä Bussi-Mannisen kanssa on kuitenkin harvinaisen pitkät perinteet. Sama bussifirma ajeli nimittäin jo 1930-luvulla syöttöliikennettä laivareitille, joten Anssin ja Karin perheyrityksessä riittää kokemusta tältäkin saralta.

Bussi-Mannisen ja Tarjanteen yhteistyöllä on pitkät perinteet. Yhtiöiden ilmoitukset vuodelta 1934 (vasemmalla Höyrylaiva Osuuskunta Tarjanteen liikenneilmoitus, Ruovesi-lehti 6.6.1934; oikealla Kalle Mannisen ilmoitus syöttöliikenteen alkamisesta, Aamulehti 1.5.1934).

Nettiaikataulujen perusteella Tarjanteen reittiliikenne alkaa tänä vuonna 8.6. ja jatkuu säännöllisenä 13.8. asti. Sen jälkeen on vielä kaksi erilliskäyntiä Virroilla seuraavilla viikoilla. Hienoa, että nimenomaan reittiliikennettä on venytetty pitemmälle elokuuhun. Säännöllinen 115. kausi reittiliikenteessä kun on juuri ”the juttu”, miksi Tarjanne on tässä maassa ja maailmanlaajuisestikin harvinaisuus. Käy siis kokemassa Runoilijan tie itse! Ja laivallahan voi tietty tehdä menopaluun ja yöpyä hyteissä – mutta kannattaa olla ajoissa, koska viime vuonna hyttien käyttöaste oli varsin kova.

PS. Tampereelta aloittavan tai sinne reissunsa päättävän totaalihöyrähtäneen matkailijan kannattaa tehdä visiitti myös Työväenmuseo Werstaan höyrykonemuseoon. Näytillä on muun muassa suurin Suomessa käytössä ollut tehdashöyrykone.

Höyrylaiva Tarjanne Virtain yössä elokuussa 2021.

Suomen Höyrypursiseuran regatat (Saimaa, Päijänne, Näsijärvi)

Yleisölle höyrylaivojen kokoontumiset ovat mielenkiintoista seurattavaa: paljon erilaisia aluksia (vesistöstä riippuen), perinnepukuja (joskus) ja yleistä karnevaalimeininkiä (aina). Tänäkin vuonna Suomen Höyrypursiseura järjestää isoilla vesistöillä kesäregatat siten, että höyrylaivafani ehtii niistä jokaiseen. Toivotaan, että korona-aallot olisivat niihin mennessä jo täysin ohi, jotta regattameininkiä riittäisi kuten ennen vanhaan.

Saimaan regatta järjestetään tänä vuonna Kuopiossa 15.–17.7. Pääpäivä on lauantai 16.7. Jos perinteisiin on luottamista, luvassa on ainakin höyrylaivojen yhteispurjehdus, jonka päätteeksi laivat saapuvat satamaan ja pitävät ovia avoinna kiinnostuneelle yleisölle.

Saimaan höyryaluksia regatassa Puumalassa vuonna 2021.

Seuraavana viikonloppuna (22.–24.7.) on vuorossa Päijänteen regatta Korpilahdella. Meininki lienee samankaltainen kuin Saimaan tapahtumassa, vaikka toisaalta sanotaanhan sitä, että ”päivä Päijänteellä vastaa viikkoa Saimaalla”. Tiedä sitten. Joka tapauksessa Saimaan ja Päijänteen juhlatunnelmista ehtii toipua hyvin, sillä trion täydentävä Näsijärven regatta järjestetään vasta elokuussa (26–27.8.). Näsijärven regatan pääpaikkana on tänä vuonna Tampereen Mustanlahden satama vuoden 2019 malliin. Näsijärven regatan yhteyteen on puuhattu myös omaa tapahtumaansa höyrysluupeille, joten nähtävää riittää!

Regattatunnelmia Mustastalahdesta v. 2019. Vasemmalla höyrylaiva Visuvesi (1890) ja oikealla Tarjanne (1908).

Tarkemmat tiedot regatoista päivittyvät Suomen Höyrypursiseuran sivuille.

Tervahöyry Mikolla Pihlajavedelle (Savonlinna)

Tiettävästi maailman ainoa säilynyt tervahöyry, Mikko, tehnee tänäkin vuonna suosittuja yleisöristeilyitä Savonlinnasta. Puinen rahtialus, puinen polttoaine ja vedestä tehtävä höyry ovat hieno yhdistelmä, joka kannattaa käydä itse kokemassa. Rahtialusmeininki tarjoaa leppoisan rauhallisen kyydin. Samalla tukee museoalusten eteen tehtävää arvokasta kulttuurityötä. Lisätietoa Mikko-laivan risteilyistä löytyy Riihisaaren – Savonlinnan museon museolaivojen ja tapahtumien nettisivuilta. Tätä kirjoitettaessa tietoa ensi kesän yleisöristeilyjen aikatauluista ei vielä ole.

Tervahöyry Mikko Savonlinnan matkustajasatamassa kesällä 2021.

Suomi-laiva Jyväskylässä (Päijänne)

Päijänteen kaupallisen höyrylaivatoiminnan lippua pitää korkealla höyrylaiva Suomi. Suomi ajaa Jyväskylästä tutuksi tulleita lounas- ja iltaristeilyitä pohjoiselle Päijänteelle. 175 hengen matkustajakapasiteetillaan Suomi on myös sisävesiemme suurin liikennöivä höyryalus. Yleisöristeilyjen kausi alkaa toukokuun viimeisenä päivänä ja jatkuu syyskuulle. Päijänteelle höyryllä haluavat suuntaavat siis Jyväskylään!

Höyrylaiva Suomi Jyväskylän matkustajasatamassa

Vuokraa itsellesi höyrylaiva (useat vesistöt)

Jos risteilytarjonta ei osu kohdalleen tai haluaa lähteä vaikka viettämään aikaa laivalle oman porukan kesken, niin kannattaa tiedustella mahdollisuuksia vuokrata koko höyrylaiva itselleen miehistön kera! Tällaisia mahdollisuuksia tarjoavat kaikki edellä mainitut ja suositeltavat kaupalliset tahot. Lisäksi on olemassa monia muita, esimerkiksi yhdistyspohjaisia toimijoita, jotka vuokraavat alustaan höyrylaivoista innostuneille. Samalla voi tukea alusten säilymistä käyttökuntoisina ja onhan se vähän eri asia vuokrata kaveriporukan reissuun höyrylaiva kuin jahti tai saunalautta – vaikka makunsa tietysti kullakin.

Näsijärvi II Ruoveden vesillä
Näsijärvi II Ruoveden vesillä. Kuva T. Puumalainen.

Näsijärvellä vuokraustoimintaa harjoittavat ainakin tamperelainen Näsijärvi II, jonka taustayhdistys valittiin Vuoden 2021 varustamoksi, ja Kotvio II Vilppulassa. Päijänteen vuokrattavien höyrylaivojen tilannetta en itse tunne tarpeeksi hyvin, joten täydennetään tähän, jos joku niistä kertoo.

Höyrylaiva Kotvio II Näsijärvellä vuonna 2019.

Saimaalla yhdistyspuolelta laivaa voi kysellä Lappeenrannasta, josta s/s Ahti tekee vuokra-ajoa. Muitakin laivoja, kuten Antero, on katsastettu vuokratoimintaan, joten laivanvuokrausta voi yksityisiltä tahoiltakin kysellä.

Helsinkiläisillekin on tarjolla oma alus. Hietalahdessa kotisatamaansa pitää Turso, joka tekee jäsenilleen risteilyjä. Ja kannatusjäseneksi voi liittyä kuka tahansa! Lisäksi upeassa kunnossa oleva, Petri Korpivaaran omistama matkustajahöyrylaiva Lokki tekee tilausajoja omien ajojensa ohella.

Summa summarum

Tulevalle kesälle riittää paljon erilaisia hienoja höyrylaivavaihtoehtoja, joten tee kulttuuriteko ja mene jollekin tai useammalle näistä höyrylaivoista! Kuka kerää koko sarjan?

 

Interrail-muistoja nyt kaikille

Vihdoin yksi iso projekti tuli maaliin, kun väitöskirjaprojektiini perustuva tietokirja, Interrail-muistoja, ilmestyi tammikuussa SKS Kirjojen kustantamana. Kirjaa on saatavana tavallisena pehmeäkantisena kirjana ja EPUB-digiversiona. Oli hienoa, kun muutaman vuoden työ tuli konkreettisesti näkyville. Silti on sanottava, että näköjään teen asioita aina vähän käänteisesti: yleensähän väitöskirja tehdään ensin ja tietokirja sitten sen pohjalta. Nyt interrailin 50-vuotisjuhla painoi päälle, joten tietokirja valmistui ensin. Väitöskirjatyö puolestaan jatkuu nyt ruotsalaisten 70–80-lukujen reilaajien haastatteluiden analysoinnilla. Toki tämän kirjan osalta oli vähän erilainen tavoitekin kuin väitöskirjassa: kyseessä on populaariteos interrailin historiasta ihmisten omakohtaisilla muistoilla väritettynä.

Kun kesäisin erään pienen aseman laiturilla junaa odotellessani tunnistan nenässäni etäisesti kreosootin hajun, palaavat nuoruuden matkapäivät onnellisina mieleeni. (”MNH”, kolme matkaa 1975–1978 ja yksi 2003, SKS KRA. Interrail-muistoja, 9)

Koko reilausmahdollisuushan syntyi hieman sattumalta, kun Kansainvälisen rautatieliitto UIC halusi juhlistaa omia 50-vuotispäiviään vuonna 1972. Yhtenä juhlimisen tapana nuorisolle tarjottiin halpaa matkustuskortti Inter Rail -72, jolla alle 21-vuotiaat nuoret pääsivät kulkemaan rajattomasti tarjoukseen osallistuneiden rautatieyhtiöiden junilla kuukauden ajan. Lisää reilaamisen historiasta voit löytää aiemmasta postauksestani sekä luonnollisesti juuri julkaistusta kirjasta. Vuosien 1972–2019 aikana tehtiin kaikkiaan yli 350 000 nuorisointerrailia ja kymmeniätuhansia aikuisten reilejä päälle, joten reilaus on koskettanut kohtuullisen suurta määrää ihmisiä. Toki osa on reilannut useampaankin kertaan, joten matkojen määrästä ei voi suoraan päätellä reilaajien määriä. Siitä huolimatta interrail on etenkin 1970–80-lukujen nuorten keskuudessa käsite: sen tietävät nekin, ketkä eivät reilanneet. Ja matkustaneiden osalta reilaus vaikutti monen ajatuksiin omasta itsestä, muista ja esimerkiksi Euroopasta.

Reilimatkoilla koettiin konkreettisia yhdistäviä tekijöitä  erilaisissa yhteiskunnissa eläneiden kesken. Huomattiin, että  ympäri Eurooppaa kuunneltiin samoja musiikkihittejä, katseltiin samoja elokuvia ja pukeuduttiin farkkuihin, vaikka toki isojakin paikallisia eroja oli. (interrail-muistoja, 310)

Nyt julkaistu Interrail-muistoja-kirja koostuu kolmesta osasta: ensimmäisessä käydään läpi interrailin historia ja muutokset 50 vuoden aikana arkisto- ja sanomalehtiaineistoon tukeutuen, toisessa puolestaan keskitytään erityisesti matkailijoiden muistoihin matkojen eri vaiheista ja kolmannessa pohditaan muistelijoiden ja haastateltujen reilaajien avulla interrailin laajempaa merkitystä. Matkailijoiden omat kertomukset, muistelut ja valokuvat antavat yksilön näkökulman yleisiin kokemuksiin ja värittävät samalla tekstiä. Muisteluiden ja haastattelujen analysointi ja niistä laajempien kokonaisuuksien kasaaminen oli haastavaa, mutta samalla myös palkitsevaa hommaa. Mukaan mahtui paljon erilaisia sattumuksia, koomisia ja traagisia. Kirjoittaessa oli helppo eläytyä ihmisten kokemuksiin ja välillä nauroinkin vedet silmissä muistelijoiden tekstien kanssa. Nuoruuden into ja muistelijoiden hyväntahtoinen katse ”nuoreen minäänsä” oli mukana monessa muistelussa.

”Ehdoksi reissulle vanhemmat vaativat lupauksen olla menemättä vaarallisena pidettyyn Italiaan. Vietimme Italiassa viikon.” (Erja, 1979, SKS KRA. Interrail-muistoja, 46)

Muisteluiden lisäksi tarvitsin kuitenkin sanomalehtiarkistojen aineistoa: niistä löytyi tietoa etenkin reilaamisen kehityksestä, interrailkorttien myyntimääristä, hinnoista ja nuorison ajatuksista, etenkin nuortenpalstoilta. Lisäksi henkilökohtaista-palstoilla haettiin matkaseuraa, aikakauslehdissä kerrottiin ohjeita reilaajille ja yhdessä ”miestenlehti” Urkin numerossa peloteltiin reilaamisen varsin erikoisilla vaaroilla, lehden aihepiiriin kuuluen tietysti nuorten naisten osalta. Kyseisen Urkin numeron lukukokemus Kansalliskirjaston lukusalissa oli etukäteen ajatellen hieman kuumottava ajatus, mutta onneksi lehden vuosikerrat oli pakattu hienotunteisesti koviin, kuvattomiin kansiin… Lehdistön ohella hyödynsin kirjassa myös erilaisia interrailista kirjoitettuja oppaita, kuten Pekka Haaviston, ja Janne Taalaksen kirjoja sekä useamman kirjoittajan Elävänä Euroopassa -teosta. Ne olivat muuten ilmestyessään matkaajille tarpeen. Kun nuoret lähtivät 1970-luvulla ensi kertaa maailmalle, matkailukokemus oli joskus hyvinkin vähäistä.

Koulukaupungistamme Forssasta oli ”kappeeraiteinen” lakannut kulkemasta jo aikoja sitten, ja viimeiset raiteetkin purettiin kait juuri 1970-luvulla, joten junalla matkustamisen kokemuksia meillä oli varsin vähän. (”MNH”, SKS KRA. Interrail-muistoja, 115)

Olin etukäteen miettinyt, miltä tuntuisi, kun oma kirja olisi lopulta valmis ja painettu. Ja kivaltahan se tuntui, kun paketti kirjoja tuli omaan olohuoneeseen. Ja samalla kauhealta, kun nyt ei enää voinutkaan tehdä mitään muutoksia. Mutta lopulta kaikesta on päästettävä joskus irti, niin tästäkin. Nyt sitten jännittää, mitä kirjan lukijat siitä tuumaavat, mutta se jää nähtäväksi. Ainakin itse olen kirjaan ”ihan tyytyväinen” (tamperelaisittain), joten näillä mennään. Lopuksi haluan vielä kerran kiittää kaikkia haastateltaviani ja SKS:n Täältä tullaan Eurooppa -muistitietokeruuseen sekä tälläkin sivustolla julkaistuun aineistonkeruuseen osallistuneita henkilöitä! Ilman teitä koko kirja ei olisi ollut mahdollinen. Kiitos!

Interrail-muisteluita voi muuten jatkossakin jakaa muiden iloksi: loin tarkoitusta varten julkisen Facebook-ryhmän!

Kirjan voit hankkia mm. SKS Kirjojen nettikaupasta. Sitä löytyy myös muista kirjakaupoista. (Voisinpa sanoa, että ”hyvin varustetuista lehtipisteistä” kirjan aikakauden hengessä!)

Vuosi 2021 vesillä kuukausi kuukaudelta

Vuosi 2021 alkaa kääntyä kohti loppuaan. Jo toinen erikoinen koronavuosi on nyt vietetty, mutta ehkä jo ensi vuonna tunnelin päässä näkyy valoa – tai siihen on ainakin uskottava. Mutta ei tämäkään vuosi ole täysin kehno ollut. Keräsin nyt tähän postaukseen kuvia ja videoita järviltä ja mereltä kuukausi kuukaudelta. Eli suomeksi: luistelua ja höyrylaivailuahan tämäkin taas on. Kaikkea muutakin, etenkin väitös- ja tietokirjaan liittyvää kirjoittamista on tullut tehtyä paljon, mutta niistä voi sitten kirjoittaa erikseen.

Tammikuu

Loppiaisena pääsimme taas retkiluistimilla jäälle. Satakunnan Joutsijärvi osoittautui hienoksi kokemukseksi, taisi olla itselleni ensimmäinen kerta tuolla. Paljon lahdenpohjukoita ja erämaatunnelmaa. Vahva suositus. Seuraavana päivänä ehdinkin sitten jo suorittaa Suomen Retkiluistelijoiden vetäjäkoulutukseen liittyvän näyttöretken Vaskivedellä, Virroilla.

Tammikuun lopulla järjestettiin Tampereen seudun retkiluistelijoiden plutausharjoitukset, josta laitan tähän nyt hieman huumoripitoisemman version. Oikeasti tuota harjoitusta voi kyllä suositella kaikille, jotka jäällä liikkuvat. On hyvä kokeilla, miten avannosta pääsee pois, jos vahinko sattuu. Lisätietoa turvallisesta jäillä liikkumisesta löytyy esimerkiksi täältä.

Helmikuu

Helmikuussa järvillä ei paljon luisteltu. Tai ainakaan itse en luistellut, kun takareisi sanoi tammikuussa sopimuksen irti Pyhäjärvellä. Spagaatti on hieno liike, mutta ei (tuolloin) 42-vuotiaan miehen tekemänä ilman mitään esivalmisteluja… Onneksi kuntouttavilla liikkeillä reiden sai (luisteltavaan) kuntoon ennätysajassa. Niinpä oli aika suunnata merelle, jossa saatiinkin unohtumattomia elämyksiä. Alla kaksi videota: ensimmäinen Rymättylästä ja toinen Iniön vesiltä, jossa luistelin ensimmäisen yli sadan kilometrin lenkkini. Samalla opin, että vettä ja suolaa olisi hyvä olla mukana vähän enemmän. Kummankin etureiden kramppaaminen on 90 km:n jälkeen oli ilkeää…

Maaliskuu

Maalikuussa luisteltiinkin taas sekä järvillä että merellä. Järviltä löytyi ”uutuutena” mm. VR:n rengasmatkareitti Sastamala-Nokia ja merellä tuli vietettyä paljon aikaa Luvialla, Särkisalossa ja Turun vesillä. Bonuksina jokiluistelut Aura- ja Kokemäenjoen jäillä.

Huhtikuu

Kausi 2020–21 oli siinä mielessä erikoinen, että ”klassikkoluistelua” Kuru–Tampere tai toisinpäin ei päästy tekemään jääolosuhteista johtuen. Leon kanssa kuitenkin tuumasimme, että kyllä se jäitse olisi mentävä, mutta välineeksi valikoitui potkukelkka. Lähtöaika Tampereelta Kuruun autolla (2.30) herätti hieman hilpeyttä luisteluyhteisössä, Kurusta toki lähdimme matkaan vasta 20 vaille neljä aamulla… Alkumatkan pettävä loskapinta vaihtui onneksi jo Vankavedellä hyvään potkukelkkakeliin ja pimeys Unnekivellä päivän valkenemiseen. Tulipahan todettua, että yli 50 km voi potkutellakin.

Luistelukausi päätettiin lopullisesti 18.4. Koverolla. Viikkoa aiemmin jo yhdet päättäjäiset vietetty Aurejärvellä shortsiluistelun merkeissä.

Kauden viimeiseltä luistelukeikalta Koverolta. Katse laivakaudessa.

Toukokuu

Toukokuussa olikin oltava jo uudet kujeet, kun jäät olivat muisto vain. Onneksi luistelukavereissa on monen eri lajin aktiiveja, joten pääsin mukaan melontahommiin. Etenkin koko Haukkajoen melontareitin melominen jäi mieleen.

Lisäksi jahdin siirtokeikka Kotkasta Lappeeenrantaan oli toinen toukokuun kohokohta. Saimaan kanavassa vastaan tuli mm. saunalautta matkalla merelle…

Tätä näkyä ei ihan jokaisella kanavakeikalla ole tullut vastaan.

Kesäkuu

Ensimmäisellä merimelonnalla

Kesäkuussa olikin sitten (höyry)laivakausi jo täydessä vauhdissa, vaikka merellä käytiin melomassakin. Mikko-laivalla ajeltiin risteilyitä Savonlinnassa ja Hurmalla koeajo Lappeenrannassa. Kaiken kaikkiaan tällä kaudella höyrypuolella oli erityisen mukavaa, kun pääsin ajamaan kaikki keikkani (kipparina tai konepäällikkönä) vastuullisesti toimivissa varustamoissa, joissa aluksista pidetään huolta. Ison hatunnosto kaikille näille tahoille!

Mikko Mikolla. Toinen Mikko konehuoneessa!

Kesäkuun erikoisuus oli kuitenkin Rutola-aluksen siirto Lappeenrannasta Poriin, josta se vietiin edelleen Näsijärvelle. Viikon kestänyt seikkailu hyvällä porukalla oli ikimuistoinen elämys. Instagramin tarinoista pääsee vielä kiinni videomuistoihin tuolta reissulta.

Pieneltä näyttää 30-metrinen hinaaja Aurajoella.

Heinäkuu

Heinäkuu alkoi mukavalla melontareissulla Isojärven kansallispuistossa Pitkäveden melontareitillä. Lämmintä riitti niin ilman kuin veden suhteen.

Pitkäveden melontareitillä

Jo perinteeksi muodostunut kuorokeikka Antero-laivalla oli yksi heinäkuun hauskoista kokemuksista. Tänä vuonna heinäkuussa näitä elämyksiä olikin monta. Joka tapauksessa neljää päivää helteisellä Saimaalla, uinnit keskellä selkää ja futiksen EM-kisojen finaali luonnonsatamassa eivät heti unohdu. (Etenkään kun oikea joukkue voitti…)

Futiksen EM-kisojen finaalin katseluympäristö oli hieman eksoottisempi kuin normaalisti.

Puolikuusta vietettiin vuoden tauon jälkeen Saimaan höyrylaivaregattaa, kun korona hellitti (hetkeksi). Puumalaan kokoontuikin edustava otos alueen laivoja ja oli mukava nähdä tuttuja pitkästä aikaa. Itse olin perinteisesti Hurmalla liikenteessä. Heinäkuuhun mahtui lisäksi Saimaan kiertämistä Savolaisen osakunnan kanssa Mikko-laivalla Hurmalta tutun konemestari-Jarin kanssa. Useamman päivän reissuissa on tunnelmaa!

Regattatunnelmia Puumalan illassa
Ilta Enonkoskella. 

Heinä-elokuun vaihteessa pääsin vielä mukaan Kouta-laivan 100-vuotiskiertueelle Oulujärvellä. Tämä oli itselleni ensimmäinen kerta koko vesistöllä ja laivalla, mutta toivottavasti ei viimeinen. Kouta-laiva on hienossa kunnossa, miehistö erinomainen ja maisemat upeita. Etenkin Ärjänsaari jäi mieleen mahtavana luontokohteena. Kouta risteilee kesäisin Ärjään säännöllisesti, joten saaren tunnelman voi kokea kuka tahansa. Suosittelen.

Panoraamakuvaa Ärjänsaarelta.

Elokuu

Elokuussa oli ”pakko” lähteä Tarjanteen matkaan sen viimeiselle reittiliikennekeikalle, jottei 20 vuoden perinne höyrylaivailusta Näsijärvellä olisi katkennut. Näsijärvi II oli koko kauden telakalla, joten sillä ei tänä vuonna päässyt liikkeelle. Ja kivaahan se taas reittihöyrylaivalla oli olla matkustajana. Tarjanteen reitti on mielestäni yksi Suomen hienoimmista ja ehdottomasti kokemisen arvoinen, jos sitä ei ole vielä mennyt.

Tarjanne Virtain yössä

Loppukuusta ajeltiin vielä Hurmalla muutama risteily, mutta koronan takia monta myös peruttiin. Samalla harjoiteltiin pizzan valmistamista tulipesässä. Hyvää oli.

Syyskuu

Syyskuussa vesillä oleminen alkoi jp vähentyä. Warkaus VII:llä kuitenkin päästiin ajamaan risteilyjä (myös elokuun lopussa). Välillä keli oli vähän hyisempi. Warkaus VII on myös hieno laiva ja kotisataman sijainti Pirttivirran sillan pohjoispuolella luo jokaiseen keikkaan sopivan jännityksensä. Virta on joka kerta erilainen, mutta aukko aina yhtä kapea.

Warkaus WII ja Eija-proomu Navitaksen rannassa.

Lokakuu

Lokakuun alussa ehdittiin vielä ennen koronatilanteen pahentumista viettää perinteinen Karvalakkiregatta Savonlinnan Laukansaaressa. Mukavasti aluksia saatiin tuonnekin mukaan, vaikka kenties normaalia hieman vähemmän. Ehkä taas ensi vuonna?

Karvalakkiregatan auringonlasku Laukansaaressa.

Marraskuu

Ja marraskuun puolessavälissä päästiinkin sitten taas jo jäälle myös täällä eteläisessä Suomessa. Aluksi pienillä suolammilla ja -järvillä, mutta loppukuusta päästiin jo Vaskivedellekin luistelemaan.

Etenkin tässä Vaskiveden videossa soundit ovat aika hienot!

Joulukuu

Järvien jäätyminen eteni tänä vuonna nopeasti. Joulukuun aikana päästiin luistelemaan pari poikkeuksellista reittiä: ensin Virroilta Vilppulaan ja hetken päästä Tampereelta Vilppulaan. Vilppulaan asti ei aiemmin ole juuri luisteltu, joten vanhan laivaväylän luisteleminen oli siinäkin mielessä kivaa. Myös Tampere-Kuru-väliä päästiin sahaamaan kumpaankin suuntaan yllättäen jo joulukuussa. Yleensä näitä luisteluita on päässyt tekemään vasta vuodenvaihteen jälkeen.

Joulukuun lopulla valmistuin myös Suomen retkiluistelijoiden retkenvetäjäksi, kun ”koronakurssimme” saatiin maaliin juuri ennen joulua turvallisuuskoulutuksen myötä. Kyseisestä viikonlopusta herra Aula teki hienon videon. Pelastautuminen jäistä ei välttämättä ole helppoa.

Lopuksi

Koronavuosi 2021 vesillä oli omalta osaltani vaihteleva ja vähän yllätyksellinenkin. Meriluistelut, uudet höyrylaiva- ja melontakokemukset toivat paljon uudenlaisia oppeja. Kyllästymään ei ainakaan päässyt. Toivottavasti hienot vesistökokemukset jatkuvat myös vuoden 2022 puolella. Ja pandemia voisi kyllä hiljalleen loppua, niin pääsisi paremmin näkemään tuttuja ihmisiä vesillä ja maissa.

Melontaa Haukkajoella

Luistelukautta odotellessa oli kiva käydä katsomassa, missä kunnossa Haukkajoen melontareitti olisi näin marraskuun alussa. Parhaimmillaan selvästi. Vettä riitti mukavasti joka paikkaan. Vesi alkaa olla viileää, mutta ei se menoa haitannut. Pitkästä aikaa otin GoPron mukaan ja alla vähän tuotosta reissulta:

Potkukelkalla(kin) pääsee pitkälle

Aina eivät olosuhteet ole otollisia retkiluisteluun. Nyt on ollut turhan lämmintä öisin, jotta pinta olisi ehtinyt kunnolla kovettua (upottava luistelu ei ole kivaa, vaikka upotus olisi vain sentin). Pienempikin pakkanen saattaa sen sijaan riittää potkukelkalla tehtävään reissuun. Näin tuli todettua taas tänään, kun tehtiin 51 kilometrin retki Kurusta Tampereelle.

Kevät etenee kuitenkin vauhdilla, joten luistelu-/ja potkukelkkakausi lähenee loppuaan. Mutta hieno kausi on jo ehtinyt ollakin!

Alla GoProlla kuvaamani 30x nopeutettu Timewarp-videonpätkä aamu(yön) potkukelkkakeikasta. Jälleen kannatti lähteä aikaisin liikkeelle.

Kuka puolustaisi Mustanlahden sataman kulttuuriperintöä?

”Myös Tampereen kaupunki on sitoutunut kestävän kehityksen mukaisesti ekologisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja taloudellisia näkökulmia tasapainottavaan kehitykseen. Kestävä kehitys otetaan huomioon kaupungin toiminnassa ja päätöksenteossa, ja se on myös kaupunkistrategiaa läpileikkaava teema.” (Tampereen kaupungin kestävät toimintatavat)

Hienoja sanoja, jotka näyttävät kivalta ohjelmajulistuksissa ja -lehtisissä, mutta mitä nämä tarkoittavat käytännössä? Lienee melko tapauskohtaista. Ekologista kestävyyttä on nyt muodikasta korostaa, mutta kulttuurisen kestävyyden vaaliminen kaupungissa tuntuu olevan edelleen 1970-luvun tasolla. Otetaanpa esimerkki Mustanlahden satamasta.

Tampereen ainoaan Näsijärven matkustajasatamaan, Mustanlahden satamaan, ollaan paraikaa kaavoittamassa siltaa, joka toteutuessaan katkaisee sataman keskeltä. Laajemmassa Särkänniemen ja Onkiniemen alueen kehittämisessä silta on pieni detalji, mutta satamatoiminnan ja kulttuuriperinnön/-ympäristön kannalta erittäin merkittävä tekijä.

Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät pidä perinteistä satamanäkymää kulttuuriperintönä – ”mitä väliä on muutamalla vanhalla purkilla?” Tällä kohtaa on kuitenkin hyvä muistaa, että moni ei pitänyt Tampereen Kauppahallin virastotaloa 1970-luvulla muuta kuin arvottomana purkamisen arvoisena pytinkinä. Suunniteltiinpa Pyynikillekin yhdessä vaiheessa moottoritietä edistysajattelun vimmassa. Onneksi nämä pöljyydet jäivät toteutumatta, kun näille kohteille löytyi puolustajansa. Mistä sellaisia löydettäisiin Mustanlahden perinnesatamalle?

Olen esittänyt Kortelahteen suunnitellusta sillasta huoleni jo kaavan suunnitteluvaiheen yleisötilaisuuksissa (3.10.2017 ja 22.11.2018) ja todennut sillan olevan 1) turha este sataman alusliikenteelle, ja 2) merkittävä negatiivinen muutos kulttuuriympäristöön: toteutuessaan silta hajottaa perinnealusten rivistön kahdelle puolelle satamaa ja katkaisee matkustajasataman keskeltä kahtia. Kivoille post it -lapuille kirjoitetut ja karttoihin piirretyt huomiot otettiin toki vastaan, mutta siihen se sitten jäikin. Sillan osalta täysin samat suunnitelmat pompsahtavat aina vain uudestaan esiin.

Mieleen tuleekin lähinnä kaksi vaihtoehtoa: Joko ei ole a) ymmärretty tai b) välitetty siitä, mitä kaava tekee perinteikkäälle satamalle.

Nyt tammikuun lopussa toin uudelleen esille huoleni Kortelahden yli suunnitellusta sillasta, joka toteutuessaan katkaisee perinteikkään Mustanlahden sataman keskeltä kahtia. Samalla lähetin kaikille Tampereen yhdyskuntalautakunnan jäsenille sähköpostin. Siinä kerroin, miksi sillan rakentaminen juuri tuohon kohtaan on huono idea, ja miten sillan 70 metrin siirrolla saataisiin aikaan kompromissi, joka tyydyttäisi huomattavasti useampaa. Alusliikenteen kannalta sillan siirron tuottama helpotus olisi merkittävä ja silta ei myöskään katkaisisi perinteistä satamaa kahtia yhtä pahasti. Silti nykyistä huomattavasti parempi kävely- ja pyöräily-yhteys saataisiin ohjattua helposti satama-altaan yli. Koko sillan tarpeenkin voisi toki kyseenalaistaa, mutta koska tahtotila sillan saamiseksi tuntuu olevan kova, niin olen uskonut naiivisti kompromissin voimaan.

Yhdyskuntalautakunta käsittelikin kaavaehdotusta useampaan otteeseen: erimielisyyttä aiheuttivat juuri silta ja Särkänniemen puolen parkkipaikkojen kohtalo. Muutaman kerran lykkäyksen jälkeen kaavaehdotus meni kuitenkin lähes sellaisenaan tiukassa äänestyksessä (6–7) läpi 9.3.2021. Kiitos vielä asiaa puolustaneille tahoille ja kuuntelijoille, joita lautakunnassa oli. Joka tapauksessa kaavaehdotus on tullut nyt nähtäville ja kaavaa voi kuka tahansa kommentoida.

Niin, kommentoida toki voi, mutta kommenteilla tuskin on mitään vaikutusta itse asiaan. Itse ajattelin ja ajattelen edelleen, että yhdyskuntalautakunnan olisi ollut hyvä palauttaa kaava uudelleenvalmisteluun, koska tavallisen kansalaisen vaikutusmahdollisuudet kommentoimalla tai mielipiteitä lähettämällä tuntuvat olevan tässäkin asiassa minimaaliset. Tämän kaavan ’osallisuus’prosessi on nimittäin antanut tästä aika vahvoja viitteitä.

Yleisötilaisuuksissa esitetyt huomiot eivät ole johtaneet yhtään mihinkään ja myös yhteydenotto kaavoitukseen teki selväksi, että muutoksia ei kannata toivoa. Silta tulee ja sillä selvä. Muuta satamatoimintaa voidaan sitten jatkosuunnittelussa ”kehittää”. Kaavoitus kuulemma nojaa laivaliikenteen osalta ”asiantuntijoihin”, joten huolet ovat turhia. ”Kulttuuriympäristöarvot ja niiden turvaaminen jatkosuunnittelussa on myös kaavaratkaisussa huomioitu” (sähköposti kirjoittajalle). Asia kunnossa – ainakin rinnakkaistodellisuudessa.

Henkilökohtaisesti pidän nimittäin varsin erikoisena kulttuuriympäristöarvojen huomioimisena, että 200-vuotias satamapaikka ja Kortelahden allas, joka on vuodesta 1909 ollut käytännössä nykyisessä asussaan, katkaistaan kahtia vain siksi, että päättävillä tahoilla on valta niin tehdä. Koska me voimme. Hienoa vallankäyttöä.

Kunnon perusteluja, miksi sillan paikkaa ei voisi siirtää, en ole saanut. Toki olen kuullut kaupungin edustajalta perustelun, että sillan siirto vahingoittaisi kaikkea muuta jo nyt suunniteltua niin paljon, että koko kaava voisi kaatua. On muuten melko väkevä sillan paikka! Voihan toki olla, että Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa ilmaantuvat saman tien maisemiin, kun tietokoneruudulla sillan katkoviivat siirretään muutamalla sentillä.

Prosessi herättää myös kysymyksen, että miten 2020-luvulla on mahdollista tehdä tällaista jyräävää kaavoitusta niin, että asiat on päätetty jo valmiiksi ennen kuin kaavaehdotus edes tulee nähtäville ja osallistumistilaisuudet ovat täysin näennäisiä? Eikö suunnittelupöydällä, jos missä, näitä voisi vielä miettiä uudestaan? Jos kaavaehdotus ja siinä merkitty sillan paikka on hyväksytty, on melko vaikeaa ’kehittää’ enää sitä puolta satamasta, jota ei ole olemassa.

Mieleen tuleekin lähinnä kaksi vaihtoehtoa: Joko ei ole a) ymmärretty tai b) välitetty siitä, mitä kaava tekee perinteikkäälle satamalle. Todennäköisesti kyseessä on hieman kumpaakin. Suomen vilkkain sisävesikaupunki Tampere on unohtanut vesiliikenteensä jo pitkään ja historia tuntuu toistavan itseään erikoisella tavalla: Suuri osa Mustanlahden altaasta täytettiin jo 1970-luvulla Paasikiventietä rakennettaessa, vaikka veneseurat ja vesiliikenteen edustajat olivat jyrkästi sitä vastaan (ks. esim. Helsingin Sanomat 11.8.1975). Nyt samanlaista politiikkaa ajavat eri tahot ja eri eturyhmien kuin autoilun edustajat, mutta lopputulos on sama: vesiliikenne ja kulttuuriperintö jäävät jälleen kerran jalkoihin. Edistys ja ’kehitys’, nuo teknokraattien voimasanat, jyräävät vuosikymmenestä riippumatta.

Vaikka vaikutusmahdollisuudet kaavaprosessin saamieni kokemusten perusteella näyttävätkin pieniltä, niin suosittelen asiasta kiinnostuneita tahoja antamaan kaavasta palautetta (11.3.–12.4.2021) osoitteeseen kirjaamo@tampere.fi. Palautteessa on mainittava kaavan diaarinumero (TRE:5229/10.02.01/2016). Ehkä jonkun tarpeeksi vaikutusvaltainen tahon palautteella voisi merkitystä ollakin. Kuka siis ottaisi Mustanlahden asian omakseen?

Ja loppuun taas vähän toistoa: En missään tapauksessa vastusta alueen kehittämistä ja pidän muita suunnitelmia kohtuullisen hyvinä Järviluontokeskuksen ehdotettua sijaintia sataman pohjukan likavellissä lukuun ottamatta. Suunnitellun Särkänsillan paikasta on vain jostain syystä tullut suunnittelijoille erikoinen periaatekysymys ja päähänpinttymä, vaikka sen ei pitäisi sellainen olla. Sillan aiheuttama haitta ylittää merkittävästi hyödyt, jotka voisi saada myös aiemmin ehdottamallani siirrolla – haitat minimoiden. Änkyrävastustajaa minusta ei siis saa. Tämän prosessin myötä olen kuitenkin alkanut ymmärtää entistä paremmin turhautumista, joka vastaavanlaisista jyräävistä prosesseista syntyy. Olisi aika hienoa, jos enää 2020-luvulla ei näin tarvitsisi olla.

PS. Kävelymatkat eri vaihtoehdoissa lahden toiselle puolelle rautatiesillan alta mitattuna:
1. Nykytila: n. 420 metriä.
2. Silta ehdottamassani paikassa (70m lounaaseen): 270 metriä
3. Silta kaavaehdotuksessa: 170 metriä.
100 metrin kävelylisä tuhoaa koko kaavan?

Artikkelikuva: Gustaf Adolf Welin, 1930-luvun alku, Museovirasto. CC BY 4.0

Tuhotaanko Mustanlahden satama 70 metrin tähden?

Kuva: Gustaf Adolf Welin, 1930-luvun alku, Museovirasto. CC BY 4.0

On kerrassaan erinomainen asia, että Särkänniemen ja Mustanlahden sataman aluetta kehitetään vetovoimaisemmaksi, kuten esimerkiksi Aamulehdestä 22.1.2021 saimme lukea. Sataman käyttäjänä ja sieltä laivaliikennettä harjoittavana tahona esitän kuitenkin huoleni laivaliikenteen ja alueen satamatoimintojen heikentämisestä suunnitelmissa Kortelahteen kaavaillun sillan osalta.

Kuva: Tampereen yhdyskuntalautakunnan oheismateriaali 26.1.2021: viitesuunnitelma.
Kuva: Tampereen yhdyskuntalautakunnan oheismateriaali 26.1.2021 (Arkkitehdit MY): viitesuunnitelma. Ehdottamani paikka sillalle oranssilla.

Kortelahden ylittävä silta on sitkeästi paikallaan eikä yhdelläkään eri yleisötilaisuuksissa esitetyllä perustellulla, kriittisellä mielipiteellä ole muutosta tullut. Niinpä esitän nyt julkisesti kaavaehdotukseen muutosta, jolla satamatoiminnot häiriintyisivät mahdollisimman vähän:

Kortelahden ylittävä silta siirretään kuvissa esitellystä kohdasta Kortelahden pohjukan alkamiskohtaan (70 m nykyisestä länteen/lounaaseen). Tämän etuna olisi suora pääsy kaavailtuihin Järviluontokeskukseen ja hotelliin. Ennen kaikkea siirto jättäisi hieman enemmän operointitilaa satamaan kiinnittyville aluksille. Alikulku ei nimittäin ole sillan suurin ongelma, vaan estevaikutus, jonka se tekee alusten operoinnille. Sataman nykyiset alukset eivät ole mitään supermoderneja risteilijöitä keula- tai kääntyvine potkureineen. Siksi tilaa on syytä olla, ja silta tuossa paikassa vähentää tätä tilaa merkittävästi. Tämän vuoksi pitäisin sillan siirtoa onnistuneena kompromissina kaikkien kannalta.

Höyrylaivaregatta Mustanlahden satamassa 31.8.2019.

Alueen kehittämiskeskusteluissa olen hymähdellyt, että jostain syystä sataman ollessa kyseessä historialliset ja maisemalliset arvot eivät paljoa paina (vrt. tapaus tavara-asema). Jostain syystä tuosta sillan linjauksesta on tullut erikoinen periaatekysymys. Suora linja kun ei mielestäni ole riittävä peruste aiheutettuun haittaan nähden ja kevyttä liikennettä ajatellenkaan sillan linjaus vuonna 1915 rakennettujen, suojeltujen satamarakennusten välistä ei ole onnistunut.

Mustanlahden satamassa on ollut satamatoimintaa 1830-luvulta ja 1900-luvun alusta nykyisessä muodossaan. Tämä ei todellakaan tarkoita, että mitään ei saisi tehdä tai muuttaa, mutta muutoksia tulisi tehdä alueen historiallisia arvoja kunnioittaen. Mustalahden satama-alue onkin nostettu arvokkaaksi kulttuuriympäristöksi vuoden 2012 selvityksessä. Satamassa on muun muassa historiallisten laivojen rivistö, joka on Suomenkin mittakaavassa harvinaisuus. Muuallakin Suomessa, kuten Savonlinnassa näitä tietysti on, mutta esimerkiksi Saimaalla on myös arvostusta ja ymmärrystä vesiliikenneperinnettä kohtaan. Ehdotetulla siltaratkaisussa tuossa kohdassa tapahtuu väistämättä se, että tämä rivistö hajotetaan, koska tilaa ei yksinkertaisesti ole.

Kuva: 1930-luvun alku Gustaf Adolf Welin; Museovirasto, CC BY 4.0

Jos sillan ehdotettua paikkaa siirrettäisiin 70 metriä länteen, saataisiin kompromissi, jossa lähes kaikilla olisi hyvä mieli eikä tehtäisi typeryyksiä ihan vaan ”koska me voimme” -periaatteesta. Fiilistellyt ’elämystoiminnot’ ja suunnitelmien myötä tulevat kävijämassat ovat sinänsä erinomaisia asioita, mutta on varottava, että kehittämisellä ei ensin kehitetä perustoimintoja kuoliaaksi. Ulkoilmamuseota en kaipaa: silti satama ilman laivoja on varmasti kiva olohuone, mutta ei enää satama.

Artikkelikuva: Gustaf Adolf Welin, 1930-luvun alku, Museovirasto. CC BY 4.0

Tunne jääsi!

Viime päivinä on tullut valitettavan paljon uutisia jäihin putoamisista. Pääsipä oma äitinikin uutisen aiheeksi, kun halusi kertoa tarinansa varoittavana esimerkkinä. Koronapandemia on saanut ihmiset ulos ja luontoon, mikä on tietysti hyvä asia. Valitettavasti vain näyttää siltä, että jäällekin on lähdetty aika heppoisesti, vaikka kantavuus on paikoin ollut hyvinkin kyseenalainen. Viime vuonna (2020) jäihin hukkui kaikkiaan 28 ihmistä, kun edellisenä vuonna (2019) luku oli kuusi.

Miksi sitten näitä onnettomuuksia ja läheltä piti -tilanteita tapahtuu niinkin paljon kuin tapahtuu? Emmekö Suomessa ole tottuneet liikkumaan jäillä? Retkiluistelijana – kohtuullisen turvallisuushakuisena sellaisena – tämä aihe kiinnostaa myös oman harrastukseni kannalta. Heti tähän alkuun totean, että tässä esitetyt ajatukset eivät edusta mitään muuta tahoa kuin itseäni eivätkä riitä sellaisenaan turvalliseen jäillä liikkumiseen. Toivon kuitenkin, että näistä joku voisi innostua ottamaan jäällä liikkumisesta lisää selvää.

Ainakaan jäävalistuksen määrästä putoamisluvut eivät sinänsä voi olla kiinni. Jäästä on varoiteltu, jopa peloteltu paljon ja pitkään. 1960-luvun alun tietoisku lienee jo monelle tuttu. Pikku Kakkosen klassinen jäävaroitus vuodelta 1984 puolestaan on itsellänikin syöpynyt syvälle sieluun. Vielä nykyäänkin, kun näen uhmakkaasti jäälle lähteneen nallen kauhuissaan olevan naaman avannossa, tulen jotenkin ahdistuneeksi. ”Kuinka se nyt niin tyhmä oli, että lähti uhmakkaasti vaan lammen läpi eikä fiksusti kiertänyt, kuten kaverinsa.”

Heikoista jäistä on varoitettu pitkään, joten asia sinänsä ei ole uusi. Tosin ”älä mene heikoille jäille” on muuten aika koominen lause. Kuka oikeasti menee tahallaan heikoille jäille? Ongelma taitaa ennemmin olla heikon ja kantavan välisen arviointikyvyn puuttuminen tai pettäminen.

Olenkin miettinyt, voisiko jäävalistukseen alkaa hiljalleen lisätä myös oppimiseen ja opetteluun kannustavaa sävyä pelottelun sijaan? Toistaiseksi valistus on perustunut aika pitkälle ”älä tee, älä mene” -malliin. Samalla esimerkiksi retkiluisteluharrastus perustuu lumettomiin jäihin, joita etenkin alkukaudesta on tarjolla. Lumettomien tai vähälumisten talvien lisääntyessä retkiluistelun harrastajamäärät vain todennäköisesti kasvavat. Niinpä tämä ”älä mene ollenkaan jäälle” -malli ei ole kovin toimiva, vaikka toki ymmärrän esimerkiksi pelastuslaitoksen kannan massoille tiedottamisessa. Mutta siitä huolimatta, opettamista voisi noissakin jutuissa lisätä. ”Opi perusasiat” lauloi laululiikkeen Agit Prop 1970-luvulla ja vaikka ainakaan toistaiseksi jää ei liene kommunismia edes erään europarlamenttiedustajamme mielestä, niin lause itsessään on erittäin toimiva. Jäälläkin voi liikkua turvallisesti, mutta ilman tietoa perusasioista se on hankalaa.

Esimerkiksi Suomen retkiluistelijat – Finlands Långfärdsskrinnare, johon itsekin kuulun, kouluttaa jäseniään turvalliseen jäällä liikkumiseen. Tulokaskursseilla kaikille uusille jäsenille annetaan perustiedot ja -taidot turvalliseen jäälläliikkumiseen luentojen ja käytännön retken muodossa. Taitoja voi sitten myöhemmin vielä syventää erilaisilla jatkokursseilla, joita järjestetään esimerkiksi omatoimiretkien järjestämiseen tai seuran omaan vetäjäkoulutukseen. Myös plutausharjoituksiin (eli jäihintippumisharjoituksiin) osallistumista suositellaan kaikille seuran jäsenille.

Avannosta pelastautumisen opettelu onkin tärkeää (esim. tästä perusohjeet), mutta vielä tärkeämpää olisi ehkäistä tilanteita, joissa sinne joudutaan. Plutaus kun on yleensä aina jonkinlaisen virhearvion tulos. Monessa median jäistä varoittelevassa tai jäihin putoamisista kertovissa jutuissa (kuten tuossa äitinikin tapauksessa tai tässä Iltalehden jutussa ) muistetaan kyllä mainita, mitä tehdä, kun jää pettää. Mutta harvemmassa jutussa muistetaan kertoa, mitä voisi tehdä ENNEN kuin sinne avantoon on päätynyt.

Vertailun vuoksi: Koska olette nähneet liikenteessä jalankulkijalle suunnatun valistuksen sisältävän lauseen ”toimi näin, kun olet jäänyt auton alle” tai sähkölaitteiden osalta ”kuusi vinkkiä sähköiskun jälkeen toimimiseen”? Toki hyviäkin jääaiheisia valistusjuttuja on kirjoitettu, kuten esimerkiksi tämä Suomen Kuvalehden kuuden vuoden takainen Pekka Tyllilän haastattelu, jossa avataan syitä putoamisille vähän tarkemmin.

Jääsauvalla jäätä piikkaamassa alkutalven jäillä.

Mitä sitten voisi itse kukin tehdä? Ainakin jään tutkimisen ja muodostumisen taitoja voi ja kannattaa opetella jo etukäteen ennen jäälle menoa. Jää on itse asiassa aika kiehtovaa – ja haastavaa – juuri siksi, että kahta samanlaista jäävuotta ei ole. Olosuhteet vaihtelevat riippuen vuodesta ja ajankohdasta. Samalla järvellä tai vesialueella voi olla hyvinkin erilaisia kohtia tai jäätyyppejä. Teräsjää ja kohvajää ovat rakenteeltaan ja kantavuudeltaan täysin erilaisia. Esimerkiksi nyrkkisääntönä voi sanoa, että 5 cm:n teräsjää kantaa 125 kiloa, mutta kohvaa tarvitaan noin kaksinverroin. Tähän on kuitenkin suhtauduttava terveellä varovaisuudella, koska jään laatu vaihtelee paljon, jopa pienelläkin alueella.  Jäätä pitää lisäksi tutkia koko ajan: ei riitä, että kotirannassa mittaa, että on tarpeeksi tai että on tarpeeksi hyvälaatuista jäätä. 10 metrin päässä tilanne voi olla ihan toinen. Lisäksi esimerkiksi meri- ja järven jäissä on eroja kantavuuden osalta mm. suolapitoisuuden takia. Tarkempaa tietoa jäästä ja sen synnystä ja arvioinnista voi lukea vaikka tältä Skrinnarien sivuilta.

Pienellä kirveellä pala jäätä irti mitattavaksi. Kuva: Risto Kangasniemi
Jään paksuusmittaus käynnissä. Kuva: Risto Kangasniemi

Jäällä liikkumisen turvallisuutta lisäävät perusjutut olisi myös hyvä olla hanskassa. Näitä toki toistellaan monessa paikassa, mutta siitä huolimatta tässä vielä muutama perusasia. Listaan voisi tietysti laittaa paljon muutakin, joten se ei ole mikään täydellinen opas, mutta kuitenkin. Kaveri on aina hyvä olla mukana jäällä liikkuessa. Yksin liikkuessa riskit kasvavat merkittävästi.

  • Turvavälineistä ei kannata tinkiä. Olli Kontkanen on tehnyt hyvän videon perusvarusteista – katselusuositus sille.
    Mukaan siis ainakin:

    • naskalit (saataville; repussa niistä on vähemmän hyötyä)
    • haararemmillä ja lantiovyöllä varustettu reppu, jossa täydellinen vaihtovaatekerta vedenpitävästi pakattuna (auttaa myös kellukkeena). Pyyhekään ei ole pahitteeksi.
    • heittoliina helposti käden ulottuvilla. Tällä voi pelastaa paitsi oman, myös jonkun toisen hengen, jos tilanne sattuu eteen.
    • jään tunnusteluun sopiva väline, luistelussa jääsauva, muutoin tuura)
    • Itse käytän alkukauden jäillä myös välikuivapukua. Se ei sinänsä pelasta, mutta antaa lisäaikaa.
  • Turvavälineiden käyttöä kannattaa harjoitella etukäteen ja myös mielikuvissa. Tositilanteen kohdatessa se voi olla aika haastavaa. Kuivaksi jääneen kaverin on hyvä ohjata tilannetta ja rauhoitella jäihin pudonnutta. Tämänkin takia yksin liikkuminen on iso riski.
  • Jäällä edetessä jäätä tutkitaan tarpeeksi usein eri aistein (tunto (jääsauvalla paksuutta ja jäänlaatua mitaten), kuulo, näkö) jne. Jää voi heikentyä merkittävästi lyhyelläkin matkalla muun muassa virtausten, jäätymisolosuhteiden tai tuuliavantojen takia. Jäätymisalueen rajan tai railon tulisi aina olla tutkimisen paikka, samoin kuin perinteisten ’riskipaikkojen’ (ojansuut, salmet, niemenkärjet, rantapuiden aluset jne). Luminen jäänpinta vaikeuttaa lukemista merkittävästi.
  • Erilaiset sääolosuhteet vaikuttavat merkittävästi jäätymiseen: esimerkiksi jään pinnalla oleva lumi tai pilvinen taivas hidastavat jäätymistä todella paljon, vaikka pakkasta olisi tarpeeksi. Samoin järvet ovat hyvin erilaisia esimerkiksi syvyyden, selkävesien ja virtausten suhteen. Siksipä joskus tuntuu vähän hassulta, kun sanotaan, että jollain alueella X on heikkoja jäitä. Saman kunnankin alueella voi olla kaikkea 20 cm jäästä avoveteen. ”Kuinka paksua jää on?”, on erittäin hankala kysymys, johon ei voi oikeastaan monestikaan vastata lyhyesti.
  • Yllä olevaan liittyen: vaikka paikallistuntemus on tärkeää, niin jääntuntemus/-tutkimus on vielä tärkeämpää, koska olosuhteiden vaihtelusta johtuen samassa paikassa voi olla eri vuosina täysin erilaista jäätä. Paikallistuntemus auttaa hahmottamaan, mitä vaaranpaikkoja voi olla, mutta jääntutkimusta tarvitaan silti aina. (Lisätty 13.1.2021: kiitos hyvästä kommentista Mikko Myller!)
  • Kevättalven jää voi olla todella petollista: vaikka aamupäivällä jää kantaisi pakkasyön jäljiltä, iltapäivällä tilanne voi olla täysin toinen. Puikkoontuneelle jäälle nouseminen on myös todella hankalaa, jopa mahdotonta. Kevätjäiden kanssa on syytä olla tarkkana.
  • Ylipäätään jos tuntuu, että jää arveluttaa tai tuntuu ’huonolta’, takaisin kääntyminen ei ole häpeällistä, vaan viisautta.
Pienenkin railon ylityksessä kannattaa olla tarkkana.

Iso osa jääkuolemista tulee valitettavasti yllä olevien perusjuttujen laiminlyömisestä. ”Oli tuttu paikka, olin rannan ’lähellä’” jne. ovat vähän ikäviä kuolinsyitä. Huonosti kantavaa jäätä kun voi olla tutussakin paikassa. Jonkinlaista ironiaa oli, kun äitini soitti tippuneensa jäihin, niin olimme samana päivänä luistelleet jäitä tutkien pitkän retken pienellä porukalla täysin turvallisesti. Tuollakin retkellä löysimme jäätä, jonne ei ollut menemistä. Olemmekin moneen kertaan kääntyneet retkillä takaisin, jos jää ei ole riittävän vahvaa, tai menneet huonojen kohtien ohi maan kautta kävellen.

Tälle jäälle ei ole vielä hetkeen asiaa. Mitattu kuitenkin on.

Ja sitten vielä pieni puolustus retkiluistelun ja -luistelijoiden puolesta: retkiluistelu ei ole vaarallinen laji. Suomen retkiluistelijoidenkin retkillä luistellaan kymmeniätuhansia kilometrejä vuosittain ja esimerkiksi plutauksia tapahtuu luistelukilometrejä kohden melko vähän, ja tapahtuneissakin plutauksissa harjoittelu ja turvallisuusvarusteet ovat auttaneet. Toki aina voi sattua mitä vain eikä esimerkiksi seuran jäsenkortti ole mikään henkivakuutus, mutta riskejä voi pienentää huomattavasti omalla käyttäytymisellä – ihan kuin millä tahansa elämänalueella muutenkin.

Monesti minultakin on kysytty, miksi sinne jäälle pitää päästä. No, miksi ihmiset harrastavat jotain? Luonnossa liikkuminen on jo sinänsä mieltä rauhoittavaa, jään päällä saa usein melkoisen vapauden kokemuksen ja jää itsessään on kiehtovaa juuri sen takia, että se ei ole yksiselitteistä: jokaisella retkellä oppii yleensä jotain uutta jäästä. Viime viikonloppuna retkiluisteluseuran tulokaskurssilla löysimme järveltä erinomaisia jäitä ja samalla erittäin huonoja jäitä, mikä oli opettelun kannalta erinomainen juttu. Hieman hirvitti vain katsella, kun samalla järvellä luisteli varsin huolettoman näköisiä luistelijoita ilman tietoakaan turvavarusteista. Ja samaan aikaan  lumilaikut olivat edelleen pelkkää muutaman sentin sohjoa kymmenestä pakkasasteesta huolimatta.

Ja ei, en jeesustele itsekään osaavani täydellisesti. Kaikki tekevät virheitä (paitsi Kikka Korea ja Jussi Pattitussi). Plutasin viime vuonna omatoimiretkellä oman virhearvion vuoksi. Lumilaikun alla jäätyminen oli hidastunut ja vaikka kevyempi kaveri luisteli edeltä yli, itse menin ’hissillä’ alas. Tilanne oli tietysti kastumisenkin takia ikävä, mutta 30 sekunnin jälkeen olin jo jäällä ja vaatteiden vaihdon jälkeen retki jatkui 10 min päästä. Ilman turvavarusteita, luistelukavereita ja etukäteisharjoittelua  tuollaisessa tilanteessa olisi voinut käydä huonosti, mutta nyt harmitti lähinnä huono arviointikyky ja jälkikäteen mietin monta kertaa, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Oppia tuli siitäkin.

Summa summarum. ”Tunne maasi” oli Suomen Matkailijayhdistyksen johtoajatus ja tunnuslause 1800-luvun lopulla, kun matkailua ja kotimaan tuntemusta haluttiin edistää. Olisikohan jonkinlainen ”Tunne jääsi” -kampanja nyt tarpeen jään lukemisen ja jäällä liikkumisen taitojen parantamiseksi?

PS. Jäistä erityisen kiinnostuneelle suosittelen Mårten Ajnen kirjaa Retkiluistelu, joka on nyt myös käännetty suomeksi. Nimestään huolimatta tämä on erinomainen tietopaketti kaikille jäilläkulkijoille!

Baanaluistelua pikkujärvien jäillä alkutalvesta.

 

Vuoden aloitus Kiimajoella

Olen nyt ollut kolme kertaa retkiluistelukavereiden kanssa melomassa: marras-, joulu ja tammikuussa. Tänään menivät kertomaan, että monet pitävät melontaa kesälajina. En suostu uskomaan – sen verran hauskaa oli tänäänkin Kiimajoen reitillä.

Lumi ja jää loivat hienon kontrastin taivaan harmauteen ja pikkupakkanen ei vielä tehnyt jäätä juuri mihinkään. Ei edes kehoon, vaan lämpö säilyi sopivana koko reissun ajan. Samalla retkiluisteluun ostettu välikuivapuku saa uusia käyttökohteita ja -päiviä, niin hinta per reissu laskee koko ajan…

Tästä oli hyvä käynnistää ulkoiluvuosi 2021. Seuraavaksi todennäköisesti taas luistelupuuhia, kun talvi näyttää tiukentavan otettaan.

Tässä vähän tunnelmia reitiltä nopeasti kyhättynä videona.

Vuosi 2020 vesillä

Vuosi 2020 rientää – onneksi – kohti loppuaan, mutta jäi tästä vuodesta onneksi paljon positiivisiakin muistoja. Olen nyt tähän nostanut jonkun videon tai kuvan vesiltä joka kuukaudelta. Vain yhden, mikä tietysti jättää paljon hauskoja juttuja pois, mutta eipä näitä muuten kukaan jaksaisi lukea/katsoa läpi. Mutta pitemmittä löpinöittä asiaan, joka koostuu pitkälti retkiluistelusta ja höyrylaivoista (vähemmän yllättäen).

Tammikuu

Tammikuun hienoin vesistöhetki oli ehdottomasti tämä luistelumatka Helvetinjärven kansallispuiston alueella 10.1.2020. Toki muitakin hauskoja luisteluretkiä oli tammikuussa oli monta – kuten esimerkiksi Vesijärven peilijäällä luistelu. Omaan luistelukuvaamiseen tai pikemminkin videon koostamiseen tuli kuitenkin tästä Helvetinjärven retkestä eniten lisämaustetta, kun Niemen Kari otti hienoa dronekuvaa samalta reissulta.

Helmikuu

Runsaudenpulan kuukausi luisteluvideoidenkin suhteen. Mutta Näsijärvi on aina Näsijärvi ja nyt olosuhteet taisivat olla niin sanotusti kerran vuosikymmenessä -tasoa: peilikirkasta jäätä silmänkantamattomiin. Siksi valintana tämä Tampereelta Kuruun kuvattu video. Edellisen päivän jäidentiedusteluretki Kurusta Tampereelle olisi myös ollut kuvaamisen arvoinen, mutta silloin jää oli vielä niin tarkasti luettavaa, että kuvaamiseen ei ollut mahdollisuuksia. Välissä ollut kireä pakkasyö muutti tilanteen.

Maaliskuu

Maaliskuu oli Suomessa kuukausi, jolloin korona iski toden teolla. Naistenpäivän konsertti nousi kuuluisaksi ”koronalingoksi”. Samana päivänä olimme itse autuaan tietämättöminä tutustumassa Liesjärven kansallispuiston maisemiin.

Huhtikuu

Huhtikuussa maa oli kiinni ja jäät menneet. Vettä oli vain ’kylpyammeessa’. Niinpä oli aikaa keskittyä esimerkiksi tekemään karanteenitaidetta. Hollantilaisen Anneleos Officierin kehittämän #tussenkunstenquarantaine -haasteen hengessä väsäsin oman halpisversion Jacques-Louis Davidin Marat’n kuolemasta. Instagramiin tulvi upeita ja kekseliäitä teoksia tuon edellä mainitun hashtagin alle, kuten myös kotimaiseen #karanteenitaidetta -häsään

Toukokuu

Toukokuussa pääsikin sitten taas jo järvelle Warkaus VII -höyrylaivan koeajon myötä. Kuvassa mestarit lastaavat halkoja alukseen hieman normaalia ’modernimmin’. Kyseinen alus oli itselleni uusi tuttavuus ja vaikka koronan takia ajot jäivät vähiin, niin toivotaan, että tulevina vuosina laivaa pääsee ajamaan vähän useammin.

Kesäkuu

Kesäkuusta on oikeastaan pakko laittaa kaksi videopätkää.

Juhannuksen vietto höyrylaiva Tarjanteella oli todella kiva kokemus kevään karanteenin jälkeen. Samalla tuli myös olo, että laivan tunnettuuden eteen voisi itsekin tehdä osansa ja matkasta tehty video lähti sitten myöhemmin jakeluun Aamulehteä myöten ja on varmaan näistä omista videoistani katsotuin.

Heti Tarjanteen reissun jälkeen tuli eteen erikoisreissu, kun höyrylaiva Saaristo piti siirtää Helsingistä Savonlinnaan kesäkuun lopussa. Matkakertomus on kerrottu jo tuossa linkitetyssä artikkelissa, mutta laitan tähän kuitenkin ikimuistoiselta reissulta yhden videon. Saimaan puolella hymy oli jo herkässä, kun Erkki Junkkarista soitettiin repeatilla ja reissua on pari päivää takana… Kiitos Risto tästä pläjäyksestä!

Kohti Savonlinnaa Mäntyselällä.

Heinäkuu

Heinäkuu oli todellinen vesilläliikkumiskuukausi. Höyrylaiva Anteron keikka Sulkavan linnavuorelle ja Laukansaareen, Mikko-laivan keikat ja Savonlinnan muiden laivojen ajot. Olihan noita taas. Lisäksi Riston kanssa toteutettu huvijahdin siirto Savonlinnasta Kaarinaan jäi erikoisreissuna mieleen: matkalle mahtui myös monenlaista keliä.

Videona pieni pätkä Anteron naiskuororeissulta: laulu kuului Sulkavalla hienosti!

Naiskuoro Philomela Sulkavan linnavuorella heinäkuisena yönä

Elokuu

Elokuussakin oli vielä monta hienoa laivakeikkaa. Kuvassa yksi Mikko-laivalta Virtasalmen sillan kohdalta Savolaisen osakunnan perinteiseltä tervahöyryristeilyltä.

Mikot Virtasalmessa. Hyvin mahtuu

Syyskuu

Syyskuun vesistökuva tulee Aila-myrskyn riepottelemalta Näsijärveltä. Merimerkki on ottanut hieman osumaa ajautuen Kaupinojan rantaan.

Lokakuu

Lokakuun alussa saatiin juuri ja juuri järjestettyä perinteinen Karvalakkiregatta ennen koronan toista aaltoa. Öinen kuva Laukansaaresta.

Marraskuu

Marraskuu lienee paras aika aloittaa melominen… Ensimmäistä kertaa – kouluaikojen kokeilujen jälkeen – kanootissa Haukkajoella Leon ja Teron opastuksella ja kivaa oli. Pieni lumikerros maassa toi hauskan tunnelman.

Joulukuu

Joulukuussa retkiluistelukausi käynnistyi Pirkanmaalla jälleen. Alkukausi on jäiden osalta välillä hakemista, kuten videolta näkyy. Ero esimerkiksi helmikuun Tampere-Kuru-videoon on melkoinen, mutta tuleepahan tämäkin puoli harrasteesta esille. Aina ei luistelukaan ole sileällä flyygelipinnalla äänettömästi menemistä.

Tässäpä nyt olivat nämä 12 kuvallista koostetta kuluneen vuoden vesiltä.

Oikein hyvää ja parempaa tulevaa vuotta kaikille!