Saaristo Saimaalle

1682

Kesäkuussa tuli ajettua hieman erikoisempi höyrylaivakeikka, kun saimme tehtäväksi siirtää höyrylaiva Norrkullan Helsingistä Savonlinnaan. Määränpäässä Savonlinnassa aluksen nimi muutettiin Saaristoksi, mistä syntyi myös reissumme tunnus ja tämän tarinan otsikko, Saaristo Saimaalle. 

Tausta ja valmistelut

Höyrylaiva Norrkulla on nähnyt monenmoista. Alunperin se tilattiin Nauvon saaristoon – tästä aluksen alkuperäinen nimi Nagu – yhteysalukseksi, jonne se valmistuikin Lehtoniemen konepajalta vuonna 1911. (Hauskana yksityiskohtana olin juuri edellisviikolla ollut reissussa toisella ’lehtoniemeläisellä’ eli Tarjanteella.) Ensimmäisen maailmansodan aikana alus oli hetken venäläisten pakko-ottamana sotilaskäytössä nimellä Nyrok, kunnes palautui siviililaivaksi: tällä kertaa Helsingin saaristoliikenteeseen vuonna 1918 (liikennöinti alkoi tosin muutostöiden jälkeen vuonan 1919). Samassa yhteydessä aluksen myynyt telakka pidensi alusta lähes neljällä metrillä ja se sai yläkannelle komentosillan sekä nimekseen Norrkullan. *Tarkemmat historiatiedot kannattaa lukea Suomen höyrypursiseuran alussivulta, jota olen tässä käyttänyt lähteenäni.

Parikymmentä vuotta saaristoliikennettä ajettuaan, vuonna 1938, maantieliikenteen kasvun myötä työttömäksi joutunut alus myytiin Savonlinnaan Säämingin saaristoliikenteeseen yhteysalukseksi, jolloin se sai nimekseen Saaristo. Laiva olikin viimeinen höyrylaiva lajiaan tällaisessa hyötyliikenteessä, kunnes se vuonna 1975 myytiin jälleen uudelle omistajalle ja nimeksi tuli Figaro.  Tällä nimellä alus seilasikin pitkään risteilykäytössä, kunnes se kauden 2004 jälkeen myytiin Helsinkiin ja nimeksi tuli HöyryJuho. Juhoilua ei kuitenkaan kestänyt kuin vuoden, ja jo vuonna 2006 omistajaksi tuli Helsingin Höyrylaivaosakeyhtiö, joka nimesi aluksen takaisin Norrkullaksi. Alus ajoi risteilyitä pääsääntöisesti Helsingin edustalla.

Kesällä 2020 alus kuitenkin vaihtoi jälleen omistajaa, kun savonlinnalaisen Janne Leinosen höyrylaivoihin erikoistunut yhtiö, LP Management/VIP Cruise, osti aluksen ja päätti siirtää sen Savonlinnaan. Ja tässä vaiheessa sitten tulin itse mukaan kuvioihin, kun Janne kysyi, lähtisinkö aluksen päälliköksi siirtoajolle. Pienen mietinnän jälkeen totesin, että miksipä ei, koska kyseessä olisi taas hieman erilainen höyrylaivakeikka. Vielä kun miehistöksi järjestyi erinomainen porukka, niin mikäpä oli lähtiessä. Aikataulun sovimme niin, että lähdemme tiistaina 23.6. koska laivan ’kotiinpaluujuhla’ oli sovittu lauantaiksi 27.6. Myös sääolosuhteet, jotka tällaisella aluksella ja tällaisella matkalla ovat oleellisen tärkeitä, näyttivät erittäin lupaavilta. 

Matka oli perushöyrylaiva-ajoksi pitkä, joten myös valmisteluihin meni hieman normaalia enemmän (normaalit reittisuunnitelmat + mahdolliset turvasatamat ym.). Lisäksi kanavamuodollisuudet papereineen tuottivat päivän ylimääräisen työn ennen lähtöä: varmuudeksi otin mukaan kanavaa varten papereita sekä huvialuksena että kauppa-aluksena siirtoa varten. Kauppa-alushan Norrkulla on ja korona-aikana huvialussiirto ei olisi tullut lähtökohtaisesti edes kyseeseen, kun piti Venäjän aluevesien kautta ajella, mutta varmuuden vuoksi – ja aiemmasta oppineena – monenlaista paperia on hyvä olla mukana. Kanavan venäläisviranomaisiin oli yhteydessä myös logistiikka- ja huolintayhtiön Kimmo, josta oli suuri apu koko siirron onnistumisessa, kiitos myös hänelle.

Aluksen aiempien omistajien järjestämä miehistö oli tehnyt koeajon ja septi-/pilssitankkien tyhjennyksen jo maanantaina, mikä oli erinomainen juttu. Lisäksi Marita & co olivat siivonneet ja se olikin erinomaisen siistissä kunnossa! Ajatuksena oli ajaa ensin Santioon, jonne olimme etukäteen sopineet kauppa-alukselle poikkeuksellisen passintarkastuksen – yleensä Santiossa tarkastetaan vain huviveneitä. Santiosta tarkoitus oli sitten jatkaa kanavan kautta Lappeenrantaan, josta edelleen Puumalan kautta Savonlinnaan.

Helsinki–Santio–Perinnelaivatelakka (Lappeenranta)–Savonlinna. Kaikkiaan 243,5 nm eli noin 451 kilometriä. Kuvapohja: Google Maps.

Tiistai 23.6.2020

Saavuimme Teron kanssa paikalle Tampereelta tiistaiaamuna junalla ja laivalla olikin lähtövalmistelut hyvin käynnissä. Koneukot Mikko ja Timo tekivät konehuoneessa viime hetken tarkastuksia ja Tapsa oli käynyt mm. hommaamassa yhden pumpun lisää. Tero ja Risto puolestaan lähtivät hankkimaan lisää ruoka- ja juomatarpeita, joista jälkimmäiset tulivatkin helleviikolla tarpeeseen. Vichyä kun kului uskomattoman paljon. Paikallinen Alepa kuulemma tyhjeni kivennäisvedestä!

Lähtövalmistelut tehty – ei kun matkaan. Miehistö vasemmalta oikealle: Mikko Manka, Tero Lahti, Risto Luukkainen, Tapio Kilpinen, Timo Turunen ja Mikko Manninen. Kuva: J. Ekholm.

Lopulta kaikki tarvittavat valmistelut oli tehty, teimme yleisen laivakierroksen Maritan ja Raunon kanssa, söimme hieman voileipiä ja lopulta pääsimme liikenteeseen hieman ennen kahta iltapäivällä. Helsinki jäi taakse ja merimatka sai alkaa. Eteneminen oli varsin rauhallista, kun aluksen nopeus oli lievästä myötätuulesta huolimatta vajaat 6 solmua. Matka kuitenkin taittui koko ajan ja keliolosuhteet olivat kannella erinomaiset – konehuoneessa lämmöt tietysti nousivat korkeiksi helteestä johtuen. Merellä keli oli kuitenkin selvästi järvi- ja kanavaosuuksia viileämpi veden lämpötilan takia.

Helsinki jää taakse. Kuva: T. Kilpinen.
Kuninkaansalmi. Kuva: T. Kilpinen
Merimetsoja saaressa. Kuva: T.Lahti.
Timo tarkastaa Porvoon maisemia. Kuva: T. Lahti.
Pellingin lossi noin 19.45. Kuva: T. Lahti.

Matkaa tehtiin vahtia ajaen, jotta kaikille tulisi lepoa riittävästi. Matkaa kun oli joka tapauksessa kosolti edessä. Laivan yleisösalongit ja roihala toimivat matkan aikaisina hytteinämme. Petauspatjat toivat vielä sohvien istuimiin hieman lisäleveyttä.

Risto ja Tero yläkannen salongissa lepäämässä.
Aurinko painuu alas noustakseen muutaman tunnin jälkeen ylös. Kuva: T. Lahti.

Pieniä teknisiä haasteitakin oli – kuten vanhoilla aluksilla usein: Loviisan ydinvoimalan kohdalla konemestarit pakkailivat hetkeen aikaa lauhdutinjärjestelmän tunkkipumpun poksia, mutta matka jatkui varsin nopeasti eteenpäin. Hikisen päivän kohokohta oli, kun konemestarit valmistivat merivedestä ja lämpimästä lauhdevedestä mukavan suihkumahdollisuuden, jolla suurimmat liat sai pestyä pois samalla kun kaunis merimaisema vilisti silmien edessä.

Keskiviikko 24.6.2020

Keskiviikko käynnistyi komealla auringonnousulla noin 3.40 Kotkan kaakkoispuolella. Tuulta ei ollut nimeksikään eikä pilviäkään liiemmälti taivaalla. Helleaalto jatkui.

Aurinko nousee.
Kohti Santiota. Kuva: T. Kilpinen.
Huomenta vaan. Kuva: T. Kilpinen.

Ensimmäiseen satamaetappimme, Santioon, saavuimme noin 6.40 ja odottelimme sitten rajavartijoiden saapumista paikoille hieman yli pari tuntia. Samalla soittelin Lappeenrannan perinnelaivatelakan ja s/s Ahdin porukoiden kanssa, että voisimme mennä sinne yöksi/aamuksi lepoon. Samalla saisimme lisää vettä ja kytkettyä aluksen sähköverkkoon, jotta apukonekin saisi levätä hetken.

Rajamuodollisuudet menivät sinänsä oikein hyvin ja mukavasti, mutta etukäteen sovittu kauppa-alustarkastus ei nyt sitten käynytkään: onneksi olin ottanut mukaani huvialuksille tarkoitetut miehistöluettelot ym. härpäkkeet ja niiden homma sitten hoitui. Matka pääsikin jatkumaan 9.45 kohti Viipuria ja Saimaan kanavaa.

Tapsa hommissa tuottamassa telegrammiin kiiltoa jossain Venäjän vesillä. Huomaa puolankieliset tekstit. Koetimme kovasti opetella niitä koko matkan: Wstecz Baczność!
Tero löysi pelastusliivilaatikoista todelliset paukkuliivit.

Rajan ylitettyämme Venäjän rajaviranomaiset tekivät VHF:llä perinteisen tunnistautumispyynnön, jonka jälkeen kestikin pitkään ilman minkäänlaista havaintoa muusta elämästä merellä.

Konemestarit Timo ja Mikko kannella.
Risto poistaa ”peruutuspeilejä”. Kuva: T. Kilpinen.
Tero tähystää ruorissa. Kuva: T. Kilpinen.
Uuraan satama. Kuva: T. Lahti.
Osa Uuraan rakennuksista oli edelleen vähän heikossa hapessa. Kuva: T. Lahti.

Uuraan sataman kohdalla olimme vähän ennen kolmea iltapäivällä. Kontrasti satamalaitteiden uudenaikaisen tekniikan ja ränsistyneiden neuvostoaikaisten rakennusten välillä oli aika suuri.

Viipurinlahdelle päästyämme ja kaupungin jo näkyessä Timo pääsi tekemään apukoneeseen hieman korjauksia lennossa. Homma oli kuitenkin nopeasti selvä ja matka eteni. Venäjällä vietettiin kyseisenä päivänä koronan takia myöhäistettyä voitonpäivän juhlaa ja Viipurin linnan torniinkin oli tapauksen johdosta nostettu kokopunainen lippu. Outo näky.

Huoltotoimintaa Viipurinlahdella. Timo apukoneen kimpussa, Risto päivystää luukulla ja Tero katsoo päältä. Kuva: T. Kilpinen.
Viipurin linnan punalippu. Kuva: T. Lahti.
Allekirjoittanut kiikaroi Viipurinlahdella, Risto tarkkana taustalla. Kuva: T. Lahti.

Viipurin edustalle saapuessamme ulkoilma lämpeni huomattavasti. Viilentävä merituuli loppui ja mantereen kuumuus ylsi joka paikkaan. Lämmön huomasi myös siitä, että kaikki vähänkin uimapaikoilta näyttävät rantapaikat olivat täynnä ihmisiä.

Viipuri beach. Kuva: T. Lahti.
Mantereen lämpö ylsi myös konehuoneeseen.

Ennen iltakuutta olimmekin sitten jo Juustilassa, jossa tullimuodollisuudet sujuivat tällä kertaa erittäin nopeasti. Lappu maski päässä olleelle tullimiehelle ja homma oli selvä. Ei kun ensimmäiseen sulkuun. Kaiken kaikkiaan kanava-ajo sujui muutenkin harvinaisen nopeasti: pääsimme Pälliin asti ajamaan aina suoraan sulkuihin, keskiköysi kiinni, vartti sulussa ja ei kun taas eteenpäin. Homma meni todella hienosti. Pällin kohdalla sitten jouduimmekin odottamaan pari tuntia muuta liikennettä. Ammattiliikennestatus vaihtui ilmeisesti kanavanhoitajan vuoronvaihdon myötä… No, aikaa se vain oli ja yksi mahdollisuus lepoon.

Nousuhommissa Juustilassa.
Särkijärvi ohitettu.
Kohti Pälliä. Kuva: T. Kilpinen
Odottelua Pällin alalaiturissa. Kuva: T. Kilpinen.

Jo hieman tuskaiseksi muodostuneen odotuksen jälkeen pääsimme kuin pääsimmekin Pällin sulkuun, jossa oli ensin venäläisten tekemä passintarkastus ja siitä läpi ajettuamme ylälaiturissa sitten laivan perinpohjainen läpikäynti. Muutaman vuoden takainen ihmissalakuljetustapaus on selvästi tiukentanut tarkastuksia. Tarkastusta tekevä nuorehko rajamies oli kohtelias ja vauhdikas: sain tosissaan juosta maskipäisen rajavartijan perässä, kun kuljimme alusta edestakaisin. Muu miehistö odotteli sen aikaa laiturilla.

Torstai 25.6.2020

Lopulta vuorokauden vaihduttua torstaiksi pääsimme jatkamaan matkaa eteenpäin ja ylittämään rajan. Olimme taas Suomessa. Nuijamaalla oli edessä vielä suomalaisten rajatarkastus, joka sekin sujui miellyttävästi ja nopeasti: koira kävi aluksen tehokkaasti läpi. Nuijamaalta lähtiessä yö oli pimennyt ja jatkoimme matkaamme kanavavalojen loisteessa vielä kolmen sulun läpi. Kanavansuun perinnelaivatelakalle saavuimme hieman aamuneljän jälkeen. Kanava ja Venäjä olivat takana ja edessä oli ’enää’ pätkä Saimaata. Uni maistui telakan hiljaisuudessa hyvin ennen aamun lähtöä.

Aamuöistä kanavatunnelmaa.
Alus perillä Kanavansuun perinnelaivatelakalla aamuneljältä.
Lähtövalmisteluja perinnelaivatelakalla. Kuva: T. Kilpinen.

(Aamu)yöunien, uimisen/peseytymisen ja vesitankkauksen jälkeen matkamme jatkui jälleen. Ei siis muuta kuin näkemiin Lappeenranta ja kiitokset vielä perinnelaivatelakalle erinomaisesta yöpaikasta.

Saimaa näytti päivällä parastaan: lämpöä riitti, kun aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Sulkavan Linnavuoren kohdalla viimeinenkin tuulenvire loppui, joten loppumatka ajettiin lähes pläkässä. Matka oli oivallista aikaa myös kaikenlaisille huolto- ja viimeistelytöille, joita matkalla oli toki tehty koko ajan. Tapsa kiillotti tapansa mukaan messinkiä ja asensi yhdessä Riston kanssa vanhan kompassikuvun paikalleen. Sitkeät konemestarit vaihtoivat vielä ennen Puumalaa höyrykoneen lauhdejärjestelmän toimimaan tunkkipumpun sijaan palopumpulla: tehot paranivat huomattavasti – samoin kuin aluksen nopeus! Tero puolestaan hoiti koko reissun ruokahuoltoa, mistä suuri kiitos: on huomattavan miellyttävää tehdä hommia, kun huolto pelaa. Ja olipahan menukin pahviin kirjoitettuna. Tätä se à la carte vissiin tarkoittaa…

Erinomainen menu. Kuva: T. Lahti.
Teron loihtima välipalamunakas ja terveysjugurttijuoma. Ruokahuolto pelasi erinomaisesti koko matkan ajan, nälkä ei päässyt yllättämään.
Tapsa kiillottaa vanhaa kompassikupua. Kuva: T. Lahti.
Risto ja Tapsa onnistuneen kompassikuvun asennustyön jälkeen.
Risto tauolla peräkannella. Kuva: T. Lahti.
Vichyä kului ihan kiitettävästi. Kuvassa osa matkan vichypulloista.

Loppumatkasta päästiin sitten jo katselemaan Saimaan kaunista luontoa. Puumalansalmi ja etenkin Sulkavan linnavuori ovat sykähdyttäviä paikkoja. Puumalan lempinimi, Saimaan Gibraltar (ennen siltaa), innoitti meitä myös pieneen leffatribuuttiin.

Puumala, tuo Saimaan Gibraltar. Video: R. Luukkainen.

Ennen Vekaransalmen uutta siltaa nähtiin vielä kalasääski ja norppakin, joka saatteli meitä hetken matkaa kohti Savonlinnaa sukeltakseen jälleen pinnan alle. Tero, joka oli ensi kertaa Saimaan vesillä, sai heti hyvän kokonaiskuvan. Tällaistahan täällä aina on.

Sulkavan linnavuori on aina komea näky. Kuva: T. Kilpinen.
Kalasääski pesässään ja lennossa. Kuvat: T. Lahti.
Norppa ui hetken seuranamme kohti Savonlinnaa. Kuva: T. Lahti.
Saimaa on illalla kauneimmillaan. Kuva: T. Kilpinen.
Konepäällikkö-Mikko tarkastamassa Kokonsaaren ja Laukansaaren maisemia loppumatkasta. Kuva: T. Kilpinen.
Viimeinen puolituntinen menossa. Kuva: T. Kilpinen.
Perillä Teknolan rannassa 23.45. Kuva: T. Kilpinen.

Lopulta saavuimme perille Savonlinnaan hieman ennen kahtatoista illalla. Ajoimme laivan ”piiloon” Teknolan rantaan, josta se sitten lauantaina ajettiin Savonlinnan satamaan varsinaisessa juhlatilaisuudessa. Sitä ennen laivalla riitti vielä kosolti siivousta, maalausta ja köysitöitä perjantaiksi ja lauantaiksi. Varsinainen siirtotehtävä oli kuitenkin suoritettu onnistuneesti, mistä kuuluu kiitos koko erinomaiselle miehistölle. Kuten höyrylaivoissa aina, konemestarit ovat niitä raskaimman työn tekijöitä ja niin tälläkin kertaa. Kiitos siis Mikko ja Timo. Noissa lämpötiloissa ei moni pärjäisi. Kiitos tietysti myös Terolle, Tapsalle ja Ristolle, jotka mahdollistavat turvallisen ja onnistuneen siirron. Ja ilman muuta myös Jannelle, jota ilman ei alusta olisi edes siirretty ja tällaista reissua ei olisi ajettu.

On myönnettävä, että reissu oli raskas. Mutta olihan meillä myös ihan pirun hauskaa tällä reissulla, ei siitäkään mihinkään pääse. Juttujen taso laski vakaasti matkan edetessä kuten onnistuneilla reissuilla yleensä aina käy. Porukkahenki vastaavasti nousi koko matkan ajan ja Savonlinnassa olikin hieman haikeaa, kun porukka lähti omille teilleen.

Menkää risteilemään!

Tapsan (mm. maalaus, viilarit ym.) ja Timon (mm. tunkkipumpun korjaus) viimeistelytöiden jälkeen – ja itsekin kyllä laitoin laivaan uusia puisia viilareita hiki hatussa – alus ajettiin lauantaina höyrylaivasaattueen (Punkaharju, Savonlinna, Enso, Tippa (rannassa)) saattelemana Savonlinnan matkustajasatamaan, jossa sitä oli vastassa palokunnan aluksen vesisuihkukaari (eräänlainen kastaminen tämäkin), erittäin suuri kansanjoukko ja aluksen omistaja Janne Leinosen järjestämä paluujuhla taikureineen, haitarinsoittajineen ja bändeineen. Rannassa aluksen uusi (vanha) nimi myös paljastettiin, kun varustamon vanhempi maestro Kari Leinonen veti nimeä peittäneen kankaan pois.

Kaiken kaikkiaan tapahtuma ja etenkin osallistujamäärä oli osoitus siitä, että alus ja höyrylaivat olivat ja ovat savonlinnalaisille tärkeitä. Olipa monella paikallisella melkein tippa linssissä, kun rakas alus palasi takaisin Savonlinnan vesille. Höyrylaivoihin liittyykin monella tunteita ja paljon muistoja. Paras tapa huolehtia siitä, että höyrylaivat eivät jää pelkiksi menneisyyden muistoksi, on käyttää niitä aktiivisesti. Toivottavasti mahdollisimman moni lähtee risteilemään Saaristolla, Punkaharjulla ja Savonlinna-laivalla sekä tietysti kaikilla muillakin Suomen höyrylaivoilla. Alukset ovat iso osa Suomen elävää kulttuuriperintöä.

Alus nykyisessä kotisatamassaan vanhalla paikallaan. Kuva: T. Kilpinen.

PS. Kansimiehemme Tapsa kuvattiin Saaristo-laivan edessä 54 vuotta sitten, joten pakkohan se oli uusintakuva ottaa. Ei Tapsa tiennyt 54 vuotta sitten, että pääsisi uudestaan kuvaan samassa paikassa – saati että oli itse kuljettamassa aluksen takaisin Savonlinnaan!

1966 vs 2020. Laiva on kutistunut vähäsen 54 vuodessa. Vissiin suolaveden vaikutuksia.
Jätä kommentti (vaatii Facebook-kirjautumisen)